Pienessä kylässä asumisessa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Se, että kaikki tuntevat toisensa ei minusta välttämättä ole huono asia.

Kun mukulat oli pieniä, ne oli koko kylän kakaroita,
kaikki ties kenen pikku tuholaiset ja minne piti soittaa,
jos ne oli pahoilla teillä.
Ja jos asiasta soitettiin, niin olin kiitollinen.
Kolme vauhdikasta menijää ja minua oli vain yksi...

Ja jos koira karkas riiuureissulle, niin kaikki ties kenen karvakasa ja minne piti soittaa.

Ja jos jotain kyläläistä ei näkynyt, käytiin katsomassa mikä mättää.
Että oliko kaikki ok.
Oliko jätkä vielä hengissä

Ja talkoohengestä pitäisi kirjoittaa oma juttu!!

Lomille lähdettäessä naapurit piti silmällä pihapiiriä ja siellä liikkujia ja tyhjens postilaatikon.
Toisaalta reissunpäältä aamuyöllä harvoin pääs kyläläisiltä salaa kotiin

Ja kahviseuraa oli helppo saada.

Ja kun hirrrveessä tuulessa piti vetää lippu salkoon ja huomasin, että roikun naruissa enkä saa lippua ylös enkä alaspäin, niin kiitettävän nopeasti yksi kyläläisistä kurvasi pihalle ja auttamaan.

Kimppakyydit ja kimppakyydittämiset oli itsestäänselvyyksiä.

Toisaalta ihmisten mielipiteet, kyselyt, utelut ja höpinät saattoivat välillä ahdistaa.
Ja jos sait jonkun tietyn leiman otsaasi, niin sen poissaaminen on lähes mahotonta..

Kyse ei ole "syntymäkylästäni" mutta lähes 20 vuotta se oli kotini. Osa sydäntäni jäi siihen pieneen kylään ja vielä kymmenen vuoden poissaolon jälkeen se tuntuu minun kylältäni <3