ihan sillain kokonaisuudessaan.
Ei kai mulla koskaan ole ollut sellaista ihan rauhaisaa hetkeä,
joten miksi nyt mukamas pitäisi niin olla?
Elämääni humpsahti mies
ja minä kuvittelin, että siitä tulisi kaukosuhde.
Mutta kohtalo taas sekoitti speksit.
Tuli korona, tuli Uudenmaan lockdown,
häneltä meni ajokortti,
ja siten hän sitten vain asuikin luonani.
Ja siihen sitten vielä lisää,
laajalle levinnyt syöpä, jota ei voi parantaa.
Hänellä ekat sytot, sitä samaa paskaa kuin minäkin sain
ja kolmen kerran jälkeen hän päätti,
ettei jatka hoitoja.
Nyt istun tässä.
Kuuntelen kuolemaa joka päivä, joka paikassa.
Mietin, miten oma pääni kestää?
Mietin, mitä minulla on oikeus tuntea
ja miten minun pitää toimia/reagoida/ajatella/puhua,
mitä minun tulee selvittää,
mitä minun tulisi tietää?
- Tilanne on vähän niin kuin puhkeamaisillaan oleva patti -
