Det blir sagor!

Vet ni,

jag har en fantasi som i rätt sinnestämning flöder och rinner över.

Av nån underlig anledning

är vissa platser mer "fantasiäggande" än andra.

De finns platser var jag alltid tänker på sagofigurer som rör sig i mitt huvud.

Jag har mina små, men starka älvor med mig och dom kämpar jämt emot det onda.

Jag har mina troll och mina häxor

och dom ploppar upp nästan alltid på samma platser.

Betyder det kanske,

att dom bor på dom platserna?

 

Jag har alltid låtit dem komma o gå i mitt huvud,

precis som dom själv behagar.

Men nu har jag börjat diktera händelserna i min telefon.

Bilderna som jag tar på mina "vandringar"

hör ihop med berättelserna i mitt huvud.

Och vet ni - tid o plats försvinner och jag vet inte nåt annat än min saga.

 

Lite tassigt kanske att vandra i skogen och prata för sig själv,

men hej - ni vet att det är bara jag och mina knytt o troll!!

 

 

2022

Hej du - vi lever redan år 2022.

Coronan har härjat ända sedan 2020.
Jag har biljetter till koncerer som borde ha gått av stapeln för två år sedan, men biljetterna väntar ännu på the D-day.
Vi har (en stor del av oss) fått tre vaccin emot skitet
men oberoende rullar fanskapet på.
Det är väl så att vi alla kommer att insjukna i den
och den blir som influenssan - en sjukdom som människor nog dör i men vi lär oss o leva med den.

Ryssland hittade på att försöka överta Ukraina.
Men ukrainarna ger sej inte.
De kämpar för sitt land o gör det hårt!
Stora delen av Europa och övriga värden är på deras sida.
Vi tar emot flyktingar; mammor, mommor och barn, största delen av männen vägrar lämna sitt land o blir där o kriga.
Amerikanarna föreslog Ukrainas president, att de kommer och rädda honom,
men har svarade att han inte tänker fara nånstans, skicka flygplan och pansarvagnar!
Han rör sig bland folket och är hela tiden både synlig och med i rullorna.
Vi ordnar insamlingar till miljoner som flytt sitt hem.
Finland och Sverige funderar på att gå i Nato för att trygga sina ryggar.
En stor är bättre än en liten i det här fallet.
President Putin hotar med otgärder vilket gör att vi ännu mer vill höra till Nato.
Mannen i Ryssland har tappat sitt vett, sitt ansikte, sitt ledarskap o försöker mer hot o skräckelse få sin makt tillbaka...
Ingen kan mer lita på hans ord, minst vi som har en jävla lång gemensam gräns!

Jag var till Estland till Fotografiska på utställning
och Kaupo Kikkas kröp långt in under min hud.
Starka, svartvita bilder som passar in i vår tid här och nu.

 

En lördagsväll före farsdag 2021...

Hellou alla ni,

här fan är jag igen - livslevande!

Och förlåt att jag inte uppdaterat nåt sen början av 1900-talet!!

 

Vi är framme i farsagsafton - och vi har varit till gubbens dotter på farsdagsmiddag o badat balja.

De här börjar bli en jävla tradition.

Dottern och hennes familj är fin, gillar dem på riktigt.

 

Allt annat är fine - utom en sak.

Alkoholbruket.

 

Jag vågar inte mer ta nå alkohol på gemensamma fester,

för jag

- kan inte knäppa käft om jag tar

- jag orkar inte ta / har inte kraft att hand om en vuxen, full, hundrakilos man om jag själv är full

Oj flicka lilla i sånt pisse du har ordnat dig!

Ska vi ta de här från början?

Jag är en uppkäftig tös, som inte bugar för auktoriter, inte heller bockar för "stora pojkar", inte är rädd för att säga min åsikt - men väljen gärna tidpunkten för det. Jag väljer mina slagsmål, och tar mig i dem bara om jag anser att motparten är "värt det"

"Värt det" har inget att göra med kön, tittel, hudfärg, religion, sexuell läggning eller utseende - det har att göra med hjärnkapacitet.

Men emellan tvivlar jag min egen hjänkapacitet

Vet ni när en vuxen man "inte vet hur han blivit så full" så svarar man ju bara att det har att göra med mängden alkohol du sväljit ikväll.

Jag är bara så jävla arg för tillfället.
Igen.
Arg på mig själv.
Hur i helvete kan det bli så här igen?
Och på sättet jag har igen ordnat mig i sånt jävla piss, att jag bara vill ut från de här.
Jag vill bara säga att stick.
Åk iväg.
Låt mig vara.
Jag bara inte orkar mer.
Jag bara inte vill mer.

Och jag förstår att det inte hjälper ett skit att skriva om det här i min blogg, för jag borde göra nåt.

Men det lättar att få spy ut allt....

Nån vacker dag hittar jag honom som passar in i allt dehär.
Honom som jag inte behöver halft bära in.
Honom som jag inte behöver klä av för att få i säng på julen, farsdagen, nyåret, midsommar o födelsedag...

Nån dag....

Såsom barn

 

Har gjort en lång dag,
längre än normalt.
Kommer hem trött och lätt irriterad.
Tänker ta kvällen lätt och har köpt ingredienser till hemlagda hamburgare.Vi brukar göra så, att vi lagar alla ingredienser färdiga och så får var och en bygga en sån burgare som den vill.
Pynjar i köket och ropar schacket o äta.
Dottern kommer med god matlust och gubben sätter sig mittemot mig.
Jag och dottern börjar äta men han bara sitter.
Frågar om han inte är hungrig?
Nå nä, han har problem med motorcykeln han ska ha i gång.
Han förklarar hur han gjort det ena och det andra och kollat dittan och dattan och mc-jäveln bara inte går såsom den ska gå.
Han sitter där o äter inget.
O jag tänker inte fan annamma laga hans burgare.

Anar redan vartåt det bär.

Vi har ätit och jag plockar bort. Han sitter där fortfarande. Sen säger han: "Nu v*ttar de så mycket att jag tar en Lonkero.
Vet ni - jag förflyttar mig direkt till min barndom. Farsan var periodsuput.
Han behövde alltid nåt svepskäl att börja kippa.
Och det var alltid nån annan som gjort/inte gjort/moka/stulit/huijat/what ever så att han kunde öppna korken.
Och den korken hölls opp vanligtvis minst en vecka.
En vecka med fitteri, otroligt hårda tag, fula ordval och att försöka vara osynlig.
O vet ni - osynlig och jag - det hör inte i samma uppsats.
Mamma försökte ofta vara som ett buffert mellan oss två, för vi kunde nog ta ihop rätt så häftigt...

Så jag bara säger: är det inte månne bara ett svepskäl för att ta?

Och jo, de stanna ju inte vid en Lonkero. Det blev en hel del groggar också.
Och när han är på dåligt humör och kippar, så blir han fren i käften
och deja vu slår mig igen.
Små horn växer i pannan och svansen där bak...

Nej helvete ändå - det här behöver jag inte.... 

Nå som tur tar han inte flere dar. Och vet ni - jag är inte mera den lilla flickan som veijar för fulla vuxna. Jag bugar inte. Jag ber inte förlåt för den jag är. Men om man inte pickar på mig för mycket så kan de vara att även jag kan hålla käft och inte kasta bensin i elden...

 Jävlar så ens förflutna kan emellan ta övergrepp!!

Lääkitys kohillaan?

 

Toiset sietää viinaa,
toiset sietää lääkkeitä,
toiset sietää vittuilua,
toiset sietää työstressin.

Toiset reagoi olemalla huonolla tuulella
toiset sairastamalla
ja toiset tekemäällä toisille pahaa.

Kaikki me ollaan ihmisiä
ja kaikki me otetaan vastaan iskut eri tavalla.
Onko ok reagoida siten,
että ympärillä kaikki muutkin kärsii?
Onko ok pistää vitutus kiertämään?

Eikö silloin olisi parempi keksiä jokin posiitivinen tapa purkaa vitutusta, huonoa oloa, kipua....

Minä puran musiikilla.
Minulle keikalla käynti on psykologiaa parhaimmillaan,
energian purkua puhtaimmillaan
ja kokemus on kokonaisvaltainen.
Sitä plaatua ei ole ollut sitten jouluna 2019. Stamina.
Eikä täällä kyllä kuunnella mitään järeää, kun tuolla yhdellä päätä särkee basso.
Ja hänen mielestään kaikki muu musa on paskaa, paitsi se, mistä hän pitää.
Sitä kyllä voi huudattaa...

Keittiöpsykologi sisälläni on huomannut sellaisen veikeän asian,
että psyyke ja kroppa ovat yhtä ja tarpeeksi psyykkistä stressiä rikkoo fyysisen kropan.
Mulla on tällä hetkellä (ja jo pidemmän aikaa) polvi kenkkuillut.
Ensin luulin, että nyt se sitten iski se pelätty veritulppa
ja eikun Terveystalolle ja ultraan....
Ei mitään vikaa.
Mutta pirun kipeä kuitenkin.
Kuin joku työntäisi puukkoa polven sisältä ulospäin.
Oli öitä kun olisin voinut ulvoa kuin susi kun vaihdoin asentoa kun kipu iski.
Kun yöunet menivät harakoille rupesi v-käyrä nousemaan sen verran,
että uusi aika Terveystalolle ja kuvaukseen.
Diagnoosina kuluma.

Voe tokkiinsa.
Tulehduskipulääkkeet ja kotiin.
Takaisin vaikka fyssarille, jos ei taltu.
Ja ei muuten talttunu.

Sisko suositteli glukosamiinia.
Siispä vedin purkillisen sellaisia, muutaman kuukauden kuuri.
Auttoivatko?
No eivät ehkä kovinkaan paljon.

Nyt on ollut näitä hoitoja, koneellinen lymfahieronta ja urheiluhierontaa ja oikeastaan tuntuu siltä,
että ne auttavat enemmän.
Ja "hepparasva" (= kipugeeli hevosille JA ihmisille)
Ja välillä on vaan otettava kipulääke.

Mutta villakoiran ydin, miettikääpäs tätä:
Kipuilenko minä tätä "tulehtunutta" elämäntilannettani
ja auttavatko ihmisten käsillään tekemät hoidot (=kosketus) siksi,
että kosketus tällä hetkellä kovastikin uupuu elämästäni?
Auttaako se, että joku ihminen keskittyy vain ja ainoastaan minuun hetken?
Kipuiliko psyyke fysiikan rikki?

Perjantaina on vielä fyssarilla käynti.
Haen apua jumppaan ja mahdolliseen teippaukseen, jotta polvi hiukan rauhoittuisi.
Saas nähdä, löytyikö nyt oikea lääke?

Ja vähän siitä koronastakin

 

Vuosi on eletty tätä korona-aikaa.
Vuosi, jonka aikana mun työt on lisääntyneet radikaalisti,
etätyöt ja opiskelut ovat lisääntyneet todella paljon,
olemme oppineet käyttämään "kuonokoppia" ja kertakäyttöhanskoja,
olemme oppineet pesemään kätemme,
aivastamaan ja yskimään hihaamme,
olemme eristäytyneet,
meidät on eristetty,
ja olemme oppineet pitämään kahden metrin väliä kanssaihmisiimme
- kaikkialla muualla paitsi alennusmyynneissä ja kaupan jonoissa -

Kävin - tai jouduin käymään - hierojalla ja jotenkin mua hymyilytti, että kun tulin sisään oli kummallakin maskit, mutta hierottaessa minä sain poistaa omani.
Mieti nyt, naamallaan hierontapöydällä ja vielä maski nokalla,
ois ollut aikamoinen juttu.
Hieroja teititteli minua ensin, mutta sen tavan sain kyllä häneltä poiskiskottua melko nopeasti :D

Mulla iski taas jälleen kerran hartioiden välistä ja niskasta lihakset jukeliin niin pahasti, että pään kääntäminen sai aikaan huimausta ja pieni päänsärky oli koko ajan seurana ja siitä johtuva sellainen hiukan öklö olo.
Olin viikkoa aikaisemmin saanut tyttäreltäni ja hänen avomieheltään lahjakortin urheiluhierontaan.
Uusi hierontatyyli minulle ja tietysti vähän jännitti.
Ja tilasin ajan mieshierojalle - sekin mulle uutta (sitä Turkin hamam-hoito-hierontaa lukuunottamatta, mutta se onkin ihan eri juttu, josta kerron jonkun toisen kerran)

Ja kuulkaas - on se vaan kumma:
se että tuntuu hyvältä kun sattuu!
Hieronta oli kovempaa kuin mihin olen tottunut (tai sit olin enempi jumissa kuin koskaan),
mutta tuska tuntui hyvältä.
Jarkko selitti, että kroppa sietää tuskan kun se tietää, että se on sille hyväksi.
On mulla kyllä hyvin koulutettu kroppa... ;)

Löytyi sellaisia mehukkaita nystyröitä selästä, että niitä manipuloimalla kipu säteili esim. pikkurilliin tai niskan pisteet säteilivät pitkälle pääkoppaan ja kankun piste pitkälle koipeen.
Käytiin läpi selkä, niska, kaula, purulihakset ja pää.
Oi että.
Käsittelyn jälkeen tuntui siltä, että olin mureaksi hakattu pihvi ja päässä suhisi kun veri pääsi vapaasti kiertämään ja seuraavana päivänä iho oli kosketusarka,
mutta aika nopsaan sekin helpotti.
Ens maanantaina on ylläpito-hoito.
Tiedän sen olevan tarpeen,
viikko on taas ollut työläs ja se tuntuu varoittavana tiukkuutena lapaluiden välissä.

Mulla taas ajatukset harhailee kuin kanalauma.
Mä en enää muista, mikä mulla oli jutun punainen lanka, sen piti ehkä liittyä enempikin koronaan....
mutta kaipa siitä on lässytetty ihan tarpeeksi!

Ihmiset - olkaa ihmisiä toisillenne koronasta huolimatta tai juuri sen vuoksi
<3


PS. Sanoin tyttärelleni, että pimeällä keskiajalla hänet olisi poltettu noitana, kun tiesi viikon etukäteen, että tarvitsen hierontaa ;)

Minun demonini

 

Olen (taas) paininut omien demonieni kanssa. Oisko vol. kuustuhattakakskytviismiljoonas kerta...
Mulla näitä sähikäisiä tuppaa vissiin olemaan enemmän kuin normi populaatiolla.
Enkä nyt suinkaan puhu Coronasta, vaikka kyllä sekin kohta rupeaa olemaan sellainen pikkupirulainen takaraivossa.
Aiheuttaa närää ja päänsäärkyä ja hiipii pikkuhiljaa turhan lähelle...
Enkä myöskään puhu syöpäpaskiaisesta.
Sekin lurkkii olkapäällä ja sängyssä vieressäni ja kaikessa tekemisessä ja tekemättä jättämisissä.

Ei

Nyt on kyseessä politiikka.
Olen ehkä jonkun kerran tullut maininneeksi, että olen mukana pienellä kulmalla päättämässä kuntani asioista.
Pidän etuoikeutena, että minut on äänestetty mukaan huolehtimaan kuntalaisten hyvinvoinnista.
Ylpeänä voin sanoa, että olen ollut neljän vuoden aikana poissa yhdestä ainoasta lautakuntakokouksesta.
Pyrin tekemään hyvin sen mitä teen.

Taas on edessa kunnallisvaalit.
Ja pyydettiinhän minutkin mukaan.
Harkitsin ja harkitsin ja sitten lupauduin.
Mutta jokin jäi kaivelemaan.

Oonkohan mä hidas, vai ajattelenko vain pohjia myöden?
Vai haluanko mä syödä ja säilyttää kakun?
Vai onko musta tullut julkisuudenkipeä?

No jokatapauksessa.

Mietinnän lopputulos on, että hyppään pois rattailta.

Tällä hetkellä oman pään demonit ovat jo ihan tarpeeksi,
enkä halua/jaksa/pysty antamaan politiikalle niin paljon aikaa
kuin se mielestäni vaatisi.
Joko tehdään tai sitten ei tehdä, ei mitään puolittaisia höpöjä.

Eikä se puolue minussa kovin paljoa häviä.
Eikä päätökseni kaduta.
Tuntuu helpommalta hengittää ja olla,
kun päätös on tehty.

Tack och gonatt!