Blogitekstisuositus

Välillä mulla meinaa hirttää hihna kiinni....

Keskustelin henkilö A:n kanssa. Hän oli tavannut henkilön B ja keskustelu oli kääntynyt henkillön B lapsiin. A kertoi, että B:n "...

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Valoa tunnelin päässä

Pikkuhiljaa taas elävien kirjoissa,
vaikka aika voimaton olo viikonpituisen omituisen paaston vuoksi.
Ruoka pysyy jo vatsassa ja mielikin on kirkastunut.
Kävin pienellä kävelylenkillä
ja eilen leikkasin pihani nurmikon.
Jo sekin on jotakin.
Tänään on ulkoilmakonsertti pääkaupungissa,
The Hollywood Vampires -lippu on ollut hankittuna jo kuukausia sitten.
Siitäkin huomaa, etten ole kondiksessa,
kun ei edes musiikki ota sytyttääkseen.
Eläminen on omituista, kun mikään ei tunnu miltään.

On syntynyt päätöksiä ja ratkaisuja ja sekin tekee elämisen helpommaksi.
Ensi viikolla tapahtuu paljon ja ratkaisevaa,
mutta niistä kerron vasta ensi viikon jälkeen.
En uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa...

Mutta summa kardemumma:
kyllä tää taas tästä!

torstai 7. kesäkuuta 2018

Syvä kuin kaivo

Miltä se tuntuu, kun kroppa sanoo: nyt riitti?
Miten tietää olevansa ihan finaalissa?
Mistä tietää, että nyt on juossut seinää päin, on noussut tie pystyyn?

Siitä, kun mikään ei enää tunnu miltään
kun ei näe missään mitään iloa tai järkeä
kun vain haluaa maata sohvalla ja nukkua,
mutta ei halua nukkua koska silloin huominen (ja uusi työpäivä) tulee nopeasti
Siitä kun töihin meno pelottaa
kun pelkää koko ajan tehneensä "sen hlvetin suuren virheen"
Ja siitä, kun mikään ei pysy sisällä 
ja jo ruoan ajatteleminen saa etomaan

Se oli siinä.
Kolme kuukautta ja mä en enää pysty.
Lääkärin kautta saikkua.
Pari viikkoa näin aluksi.
Ja lääkäri kysyy:
Pystyykö työt järjestämään uudelleen?
Mitä aijot asialle tehdä?
Miten aijot parantaa tilanteesi?

No hyvät hyssykät.
Ei minkäänlaista tietoa.
Päällimmäinen ajatus on vain, 
että olis hyvä päästä pois ympäristöstä,
joka pahan olon aiheuttaa.
Mutta jos irtisanon itseni,
niin jään ilman tuloja.
Karenssi about 3 kk.
Ei prkle!
Ahdistaa entistä rajummin.
Miten mä olen itseni tälläiseen liemeen saattanut?

Mulla oli syöpä, 
mut hoidettiin
ja mä sain jatkoajan.
En kai mä meinaa sitä tuhlata paikkaan,
jossa mä voin todella huonosti?

Niitä valopilkku-työkavereita ajattelen.
Millaiseen kuseen ne joutuu,
jos mä jään pois.
Miten paljon he joutuvat paikkaamaan kun on muutama vähemmän tekemässä.
Ne on todella hyviä tyyppejä...

Mutta oikeesti.
Minulle minä olen tärkein
Minulle minun hyvinvointini, minun eloonjäämiseni on tärkein.
Minua mun pitää ajatella. 
Ne hyvät tyypit pärjäs ennen mun tuloa
kyllä ne pärjää vaikka mä lähden huitelemaan.

Lähden huitelemaan,
kunhan saan itseni ja ajatukseni koottua


sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Pitkästä aikaa....

Hmmm.

Enpä ole pahemmin kirjoitellut.
Ei oikein ole kynäily sujunut.

Istun aamuauringossa rappusilla kahvimukini kanssa 
ja katselen kun rastas nokkii nurtsilla ötököitä kitaansa.
Aurinko lämmittää, 
tuuli on lempeä, 
kesä on täällä.
On sunnuntai ja mulla kovan viikon jälkeen toinen vapaapäivä.
Nauttia voisi ja kukkia laittaa ja lainamökilläkin olisi kaikkea mukavaa puuhaa.
Mutta musta tuntuu, 
että minulta on varastettu kaikki jaksaminen, 
kaikki into ja ilo ja edellytykset tehdä työni hyvin
ja ennen kaikkea minulta on ryöstetty vapaa-aikani.
Mulla on 24/7 pallo jalassa tuon työpuhelimen kanssa.
Se on soinut melkoisen usein.
Ja aina kun se soi, on jotain ongelmia jossain.
Ja jatkuva vääntö töissä, 
töistä, 
asiakkaista, 
työvuoroista 
ja nyt vielä prkle palkastakin!
Ai hemmetti, että se vie kyllä halut ja mehut.

Mun on pakko tehdä asialle jotakin...

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Kauhu, faktaa vai fiktiota, part too many...

Aah,
sunnuntai-ilta
Duunipuhelin ei onneksi ole soinut
Mutta venytän almanakkaan katsomista mahdollisimman kauaksi
Minkälainen on ensi viikko?
En muista vuorojani ulkoa,
ne ovat niin vaihtelevia,
että en edes yritä opetella enempiä kuin viikon kerrallaan
Ja joka ilta avaan allakkani ja tarkistan vielä uudelleen,
että muistan oikein.
Lisäksi on omat menot ja kotkotukset,
nekin täytyy laittaa allakkaan,
muutoin ei tiedä/muista/pysty/kykene 
Olen täysin allakkani orja

Mun elämään on hiipinyt jonkinasteinen sekasorto,
epäjärjestys
ennakoimattomuus,
puhelimenpelko ja pienoinen kauhu ja ahdistus.
Enkä mä pidä tästä

Yhä vieläkin pystyn sulkemaan korvieni välin,
mutta pakki on ihan eri juttu


 
v

torstai 3. toukokuuta 2018

Kauhu, faktaa vai fiktiota, osa "onko torstai toivoa täynnä?"

Siis vitsi,
olen vielä hengissä.
Kutakuinkin.
Opastusta koko päivä
Pää täynnä uutta ja mietteitä ja kysymyksiä ja epäilyjä
yritän vain tehdä työni
ja pysyä hengissä kello neljään asti.
Huomenna on jos mahdollista vieläkin tiukempi päivä.
Ja ens viikko voi olla ihan horror-viikko.
Tämähän ei stna lopu koskaan!

Jostain syystä rivakat sanakäänteeni saavat ympäristön reagoimaan naurulla
ja vapautumisella.
Olenko mä ollut paskanjäykkä aikasemmin?
Senkö vuoksi osa on ollut kuin seipään nielleinä?
Osaston räväkimmät tyypin kanssa olemme jo aikapäivää sitten tehneet sinunkaupat
ja nauraa räkätämme huonolle huumorillemme.
Muutamat nokkelat sanailut saavat (tiukkana esiintyneen) vieruskaverin nauraa röhöttämään
ja heittämään läppää takaisin.
Tätä mä olen niiiiiin kaivannut.
Räkätystä ja heittoja.
Sanallista pingpongia.
Mutta taitaa olla vähän myöhäistä.
Olen antanut itselleni jo luvan katsella aidan yli
kurkottamaan toiselle puolelle...

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Kauhu, faktaa vai fiktiota part 2

Se puhelin.

Vappuaatto töissä, vappupäivä vapaa ja tänään normi 8-16
Tai sitten ei.
Se puhelin.
Pärähti soimaan heti kuuden jälkeen
ja meikä juurheränneenä, unenpöpperöisenä ja sekaisin
ryntään vastaamaan
(ääh...se soi... siihen vastataan miten...mitä.... ääni vielä kadoksissa)
Krhmrm..
ai että kipeenä,
että pitäis keretä seitsemäksi töihin...
ja kellohan on 6.10...
Äääääh
mitäs, miten, eiku...helevata!

Hetken pyörin makkarin ja keittiön väliä kuin mikäkin helikopterin roottori
ennen kuin saan palikat kutakuinkin ojennukseen.
Aamiaista ei kerkeä, ei suihkua myöskään,
kahvin kerkeen saada mukaan,
pari smörgaria ja safka päivälle.
Vaatteet niskaan, vesikampaus, hampaiden harjaus ja baanalle.
20 minuuttia myöhemmin istuin jo autossa matkalla töihin
ja kerkesin seitsemäksi linjoille.

Ainoo titityy paikalla siihen aikaan olin minä
ja vapun jälkeinen s-posti ja käsittelemättömien puheluiden kasa ihan mieletön
ja puhelin soi yhtämittaan
ja mä vaan ajattelin, että mullahan on pakko olla jotain vikaa päässä!!!
Tätäkö mä haluan elämältäni?
Jatkuvaa tekemistä ilman opastusta,
hosumista, stressiä, epävarmuutta?
Eihän mulle edes anneta mahdollisuutta tehdä työtäni hyvin.

Joku yrittää auttaa ja opettaa mulle miten teen statistiikan,
nuo tiedot tuolta, ja tuo statistiikka tuolta ja ne laitetaan tuonne,
niin ja teidän tiedothan ei vissiin tulekaan täältä....
kunhan ne ensin muunnetaan sellaisiksi ja tälläisiksi...
ai mut hei, eiks sulla ole pääsyä tuohon ohjelmistoon,
tai tuohon, tai tuonne, mites tää on näin hidas?
No nih, ku multa puuttuu vieläkin valtuuksia, salasanoja, polkuja, lisenssejä,
tietoa, taitoa...
Minuutteja laskettaessa hän sanoo:
"Tästä puuttuu jotain" hän sanoo sen useaan otteeseen ja
vieruskaveri kysyy ihmeissään, että mitä puuttuu?
Ja mä vastaan, että minulta puuttuu joku ruuvi kokonaan päästä,
se on kadonnut ikiajoiksi.
Täähän on varsinainen sirkus!!

Ruokaa en saanut menemään alas.
Kotiin tulin tuntia normaalia aikaisemmin,
koska olin tuntia aikaisemmin sinne hosunutkin
ja nukuin reippaan 20 minuuttisen.
Rouva on ihan tattis,
tasaraha,
loppu.
Ei tää vaan voi mennä näin?

Nousen ja lähden vielä hoitamaan kunnallisia luottamustehtäviäni....




tiistai 1. toukokuuta 2018

Kauhu, faktaa vai fiktiota?


"Siinä sulle puhelin", hän sanoi.
"No kiitos...mitä mä siihen vastaan?"
"Firman nimi ja oma nimesi"
"Pitääkö tää olla koko ajan mukana?"
"No ei, tai joo, tai sillain että tarkistat ainakin työvuorojen vaihtojen lähellä....
et ei sitä kai tartte kauppaan ottaa mukaan..."

Aha. Justjoo. Että sillai. Että tarvii ja ei tarvi.
Tästä päivästä lähtien olen esimies.
Täysin kouluttamaton, talon tavoista tietämätön, ihan pihalla oleva esimies.
Vastuineen, velvollisuuksineen, oikeuksineen, jopa alaisineen.
Mutta mitään ei oikein ole opetettu.
Vähänkö ahistaa?

Tässähän ei nyt ole kyse puhelimesta vaan siitä isosta kuvasta.
Kuinka voidaan sysätä vastuu ihan noin vaan
ilman perehdytystä, koulutusta, läpikäyntiä?
Ahistaa.

Selaan vapaita työpaikkoja.
Tunnen olevani nurkkaan ajettu elukka,
joka vain villisti etsii silmät kauhusta pyörien pakoreittiä.
En voi antaa pakokauhulle täyttä valtaa.
Pystyn työntämään ajatukset sivuun
mutta kun pitää lähteä töihin, on pakki sekasin.
Pääni voin turruttaa, mutta kroppani kyllä reagoi.
Mutta eihän voi olla tarkoitus, että mä stressaan itseni rikki,
kun mulle ei edes anneta mahdollisuutta suoriutua annetusta tehtävästä.
Minä haluan hoitaa työni hyvin.
Tahdon tehdä kaikkeni, jotta kaikki sujuu
ja että edes osa porukasta olis tyytyväisiä ja tulis hymyillen töihin.
Pari kuukautta talossa eikä omat hommatkaan vielä ole kunnolla hanskassa
ja pitäisi jo osata ottaa vastuu koko komppaniasta.

Miten helvetissä mä tähän kärpäspaperiin tartuin?
Miten kummassa mä tähän liemeen jouduin?