Olen (taas) paininut omien demonieni kanssa. Oisko vol. kuustuhattakakskytviismiljoonas kerta...
Mulla näitä sähikäisiä tuppaa vissiin olemaan enemmän kuin normi populaatiolla.
Enkä nyt suinkaan puhu Coronasta, vaikka kyllä sekin kohta rupeaa olemaan sellainen pikkupirulainen takaraivossa.
Aiheuttaa närää ja päänsäärkyä ja hiipii pikkuhiljaa turhan lähelle...
Enkä myöskään puhu syöpäpaskiaisesta.
Sekin lurkkii olkapäällä ja sängyssä vieressäni ja kaikessa tekemisessä ja tekemättä jättämisissä.
Ei
Nyt on kyseessä politiikka.
Olen ehkä jonkun kerran tullut maininneeksi, että olen mukana pienellä kulmalla päättämässä kuntani asioista.
Pidän etuoikeutena, että minut on äänestetty mukaan huolehtimaan kuntalaisten hyvinvoinnista.
Ylpeänä voin sanoa, että olen ollut neljän vuoden aikana poissa yhdestä ainoasta lautakuntakokouksesta.
Pyrin tekemään hyvin sen mitä teen.
Ja pyydettiinhän minutkin mukaan.
Harkitsin ja harkitsin ja sitten lupauduin.
Mutta jokin jäi kaivelemaan.
Oonkohan mä hidas, vai ajattelenko vain pohjia myöden?
Vai haluanko mä syödä ja säilyttää kakun?
Vai onko musta tullut julkisuudenkipeä?
No jokatapauksessa.
Mietinnän lopputulos on, että hyppään pois rattailta.
Tällä hetkellä oman pään demonit ovat jo ihan tarpeeksi,
enkä halua/jaksa/pysty antamaan politiikalle niin paljon aikaa
kuin se mielestäni vaatisi.
Joko tehdään tai sitten ei tehdä, ei mitään puolittaisia höpöjä.
Eikä se puolue minussa kovin paljoa häviä.
Eikä päätökseni kaduta.
Tuntuu helpommalta hengittää ja olla,
kun päätös on tehty.
Tack och gonatt!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti