Blogitekstisuositus

Tänään tahdon

Tänään tahdon metsään. Tahdon haistella metsän kosteutta ja nähdä peurat ja ketun ja korpin ja muurahaiset. Tahdon löytää sieniä. Ta...

tiistai 27. joulukuuta 2016

Julledigt


Jag hade ju så väntat på den här helgen.
Arbetsgivaren gav fredagen ledig
så jag hade framför mig fyra lediga morgnar
med härliga dopp i vaken,
döttrarna hemma, god mat,
samvaro, julbastu, ute i dagsljus...
Men men men.

Frun borde ju ren ha lärt sig
att de inte alltid går såsom man vill.
Att de finns en "happenstance" som råddar till precis såsom den vill och behagar.
Och min happenstance är nog mer kreativ än de andras...

Så när jag gick o la mej på onsdagen
så steg jag upp först på..ja-a du,
jag har inte ännu stigit upp och det är tisdag.
Torsdagsmorgonen hade rösten försvunnit,
eller den sjönk så lågt att den måst ha kommit ända ner ifrån -hm- magbottnet.
Syrrans son sa att jag skulle sätta upp "julmors sexlinje"
och lite extraknäcka med min sexiga röst.
En hosta från hlvete o ordentligt med feber.

Vet du,
efter cancerdomen har jag drabbats av såna sjukdomar
som jag ansätt att gamla eller svaga eller grundsjuka människor lider av.
Sjukdomar som drabbar en eftersom de finns "hål i immunförsvaret"
De kan väl fanannamma inte vara slumpen,
att jag som egentligen inte tidigare varit sjuk
mittiallt får alla jävla besvär?
Att återhämta sig kan ta flere år, sa dom.
Jo hlvte, om man inte dör före de!

O denna gång är det igen en ny sjukdom.
Igen en sån som man förr i tiden dog i,
i och försej dör man i den idag också.
En ny kamrat, som jag nog inte vill ha,
lungiflamation.
Men det finns väl inte nåt så illa att man inte kan lära sej nåt av det?
Så jag märker, att nya tankat tar sin form.
Hålls med så får du kanske veta mer :)



maanantai 26. joulukuuta 2016

Ääääks!

Tärähtänyt kuva.
Onhan kirjoittajakin vähän tärähtänyt.
Viides vuorokausi vaaka-asennossa.
Kuumetta enempi tai vähempi joka päivä.
Ääni yskimisestä ihan rikki
Kurkku ja keuhkot ja vatsalihakset kipeet.
Kaikki on hyvin, kun saa maata vällyjen alla puhumatta ja hengittämättä...
Kun pitkään pötköttää menee päivät sekaisin
Ja kuume tekee, ettei aina voi olla varma,
onko joku juttu unta vai ihan oikeesti.
Ja itse unet on kyllä olleet sitä kovempaa horror-osastoa.

Eilen olin satavarma, että tänään on työpäivä
ja ymmärsin, etten ole työkykyinen.
Ja että ehkä tarvitsen tujumpaa yskänlääkkettä tai/ja antibiootteja
Piti siis raahautua lääkärille.
Tyttäret menivät anoppilaan syömään
ja mulle luvattiin sellaista neljän tunnin odotusta terkkarin odotustilassa.
Kuumeessa se ei oikeestaan tee heikkoa,
koska minä pystyn nukkumaan.

Toimenpidehuoneesta tulee vanha, siisti pariskunta,
rouva rollaattorilla ja herra keppiin tukien.
Istuvat viereeni odottamaan.
Mies kysyy mikä numero heillä on.
Ja vaimo selittää, ettei heillä enää ole numeroa,
että nyt odotetaan, että kutsutaan nimellä.
Menee muutama minuutti ja mies kysyy mikä heidän numeronsa on.
Herra on pahasti dementoitunut ja kysymys toistuu kerta kerran jälkeen
Ja vaimo vastaa usealla eri tavalla,
mutta rupeaa jo hermostumaan.
Yhdellä kerralla, kun vaimo taas sanoo,
Että tullaan nimellä kutsumaan,
herra naurahtaa ja vastaa: "Ja sitähän minä en usko!!"
Ja keskustelu jatkuu samaan malliin.
Rouva sanoo miehelleen alakulosena:
"Ne pistää mut odottamaan varmasti vain sen vuoksi, että minä poltin eilen"
"Poltatko sinä?" kysyy mies
"Kyllä, eilen ruoan jälkeen..."
Tässä vaiheessa minun tekisi mieli rauhoitella rouvaa,
ettei odottaminen siitä johdu,
että hän on nauttinut paperossin jouluruoan päälle,
että täällä me kaikki odotetaan,
toiset tunnin pari, toiset pidempään.
Rouva menee kysymään hoitajilta,
koska on hänen vuoronsa ja pyytää miestä istumaan paikallaan ja odottamaan.
Hoitajat vastaavat, ettei voi tietää, edellä on vielä niin ja niin monta potilasta.
Ja setä ei muista, että piti istua odottamassa vaan nousee lähteäkseen...
Onneksi terkkari on niin pieni, että vaimo ei voi olla sitä näkemättä.
Hän sanoo miehelleen, ettei enää odoteta, nyt lähdetään kotiin.
"Ollaanko me valmiita?" kysyy mies
"Ei, mutta me lähdetään nyt kotiin" vastaa vaimo ja niin he lähtevät.
Ja minä niin toivon, ettei rouvalla ollut oikeesti jotain sydärinalkua tms ja ettei hän tänään enää herääkkään vastaamaan miehensä jatkuviin kysymyksiin...

Me muut jäämme odottamaan.
Osa on mennyt kotiin muutamaksi tunniksi odottamaan vuoroaan ja palaavat odottamaan.
Eli on täysin mahdotonta arvioida, koska mahdollisesti voisi olla oma vuoro
Minullekin annettiin se mahdollisuus,
mutta olen autoton ja bussit ei liiku joulupäivänä.
(Enkä vielä tässäkään yhteydesä ymmärtänyt, että seuraava päivä on pyhä)

No tulihan se minunkin vuoroni.
Keuhkokuume.
Ja lääkärille ilmoitan, että huomenna pitäis olla töissä.
Vähän se ehkä kohotti kulmiaan,
mutta enhän minä siihenkään reagoinut
Antibiootit ja kolmen päivän saikku.
Mutta ei ollu legurikaan ihan kartalla.
Kolmen päivän saikku kirjoitettuna neljältä iltapäivällä mun mielestä tarkoittaa tätä päivää ja kolmea lisää,
onhan kuluva "työpäivä" jo lusittu.
Mutta tässä tapauksessa se oli kuluva päivä ja kaksi lisää
Eli kun 26.12 on pyhä,
niin kyse olikin yhden päivän saikusta :D
Mutta paskat siitä,
lääkkeet sain, se oli tärkeetä.
Ja jos ei tunnu huomenna hyvältä,
niin takaisin terkkarille.

Kotona soitan työnantajalle ja silloin mulle valkenee,
että tänään on vielä vapaapäivä!!

Eipä ole jouluruokaähky.
Ei ole oikein ruoka maistunut.
Eikä makeatkaan.
Itseasiassa mikään ei ole maistunut.
Jos olisin yksin,
en varmasti olisi syönyt sitäkään vähää.

Se mummo ja vaari sieltä terkkarista jäi mieleen.
Ajattelen omaa äitiäni,
jonka lääkärikäyntejä "valvoi" aina joku siskoistani tai veljistäni.
Ja pappaa, jota siskot ja veljet kuskailivat lääkäriin.
Ja papan vaimoa, jota siskoni auttavat moninaissa asioissa.
Ja isä, jota minä ja siskoni kuskattiin ja hoidettiin.
Ei saisi vanhoja ihmisiä jättää yksin hoitamaan vanhoja puolisoitaan....
Hyvät ihmiset, pitäkää huolta toisistanne!


perjantai 23. joulukuuta 2016

Tänään on 23.12.2016

Tänään on 23.12.2016
Päivä ennen aattoa.
Ja minä makaan reporankana sängyn pohjalla.
Iski flunssa ja ääni lähti.
Yskiessä irtoo keuhkonpalasia.
Mutta ei tämä mitään.

Tasan 2 vuotta sitten sain elämäni toisen sytostaattiannoksen.
Eka annos sai mut todella sairaaksi, mutta tiesin,
että kortisonit pitävät mut vauhdissa ja pystyssä.
Vielä jouluaattona piti mennä Meilahteen saamaan piikki vauhdittamaan verenproduktiota.
En saanut nukuttua kuin muutaman tunnin,
joten viideltä jouluaamuna nousin ylös leipomaan sämpylöitä.
Sämpylöitä, joiden mausta en tiennyt mitään...

Lapsuuteni joulut ovat moninaisia.
Niihin mahtuu aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä.
On jouluja, joita ei halua muistaa
ja on jouluja, joiden tuoksu ja ilo ja rauha ovat vieläkin sielussa.
Lämpiminä, joulunpunaisia ja ihanina.

Eniten rakastan jouluja, jolloin koolla on suuri porukka.
Siihen lapsena totuin.
Ja aviovuosina samoin.
Joulu on koko perheen juttu
Ja koko perheen pitäisi kokontua jouluna yhteisten patojen ääreen.

Tämä joulu vietetään tosi pienesti.
Minä ja tyttäret.
Melkeinpä luulen, että hekin kaipaavat suurta porukkaa...

Hyvää joulua kaikille tasapuolisesti <3

tiistai 13. joulukuuta 2016

Avantojuttuja...taas!



Kun pakkanen kiristyy,
niin joku aina sanoo,
että nythän se vesi tuntuu lämpimältä..
No ei.
Nollan pintaan oleva vesi ei tunnu lämpimältä
vaikka pakkasta olisi -35.
Sekin on kokeiltu.
Silloin on vaan vedestä noustua
päästävä nopeammin takaisin lämpimään koppiin.
Ja pidetävä hanskat kädessä,
ettei sormet jäädy kiinni ovenkahvaan.
Vähän samalla tavalla kuin kieli rautakaiteeseen..
Näpit tarttuu ovenkahvaan jo muutamassa miinusasteessa.

Viehättääköhän tässä samalla se,
että suoriutuu jostakin vaarallisesta?

Kroppa alkaa jo hiukan tottumaan kylmään veteen
ja haluan sinne päästyäni olla vähän pidemmän hetken.
Tasoitan hengityksen ja lillun hetken.
Tiedän, että aika nopeesti sitä kangistuu
eikä sitä oikein edes tajua,
ennen kuin yrittää kammeta itseään tikkaita ylös jorpakosta.
Piruuttani googlasin hypotermian 0 asteisessa vedessä
ja sehän iskee pahimmassa tapauksessa jo vartissa.
Sinä vaiheessa ei enää aivot ja lihakset toimi niin kuin pitäisi.
Harjoittelemalla kylmänsietokyky paranee,
mutta ei pidä kuvitella olevansa norpanpoikanen!
Pitäisi joskus kellottaa,
kuinka pitkä on normipulahdus.
Vaikka se tuntuu pitkältä,
niin veikkaan, ettei vedessäoloa jatku muutamaa minuuttia pidempään.

Joku hullu juttu tekee, että sinne haluaa uudelleen.
Oiskohan ne adrenaliinit ja endorfiinit?

maanantai 12. joulukuuta 2016

Hyvää joulua!

Joulukorttirumba hoituu minulta ihan omalla tavalla.
Jo monta vuotta olen laittanut joulukorttirahat hyväntekeväisyyteen.
Olen antanut rahalahjoituksia naisten pankille
olen myös lähettäny kuokkia ja siemeniä,
kanoja ja vesikaivoja,
koulupukuja ja -tarvikkeita,
vilttejä ja moskiittoverkkoja.
Olen sitä mieltä,
että naisia kouluttamalla pelastetaan maailma.
Ja se koulutus ja apu pitää saada omassa kotimaassa
ei lähtemällä muihin maihin pakolaiseksi.

Harkitsen aina tarkkaan kohteen ja
keräyksen järjestäjän.
Tänä vuonna halusin kotimaisen kohteen.
Täälläkin tarvitsijoita on niin paljon,
että lahjoittamani summa on kuin hyttysen kusi valtameressä, mutta lohduttaudun sillä,
että jollekin se voi olla tuiki tärkeä ropo.
Aatteellisia ja poliittisesti sitoutuneita keräyksen suorittajia on paljon.
Se ei vaan oikein tyydytä minua.
Haluan mahdollisimman puolueettoman järjestön.
Uskon nimissä on jo tehty tarpeeksi pahaa.

Tällä kertaa roposeni menivät SPR:n nuorten turvatalolle.
Kyseessä on matalan kynnyksen koti,
jossa nuori saa apua, ruokaa, lämpöä ja katon päänsä päälle.
Joku nuori toivottavasti saa paremman lähtökohdan elämälleen tämön perheen joulukorttirahoilla
 <3 <3 <3

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Elukka

Ei mitään heikkoa,
tämä nainen on kyllä todellinen eläin!
Uin kuin norppa,
tai ainakin mulla on yhtä hieno ihonalainen rasvakerros
Uljas olen kuin lämminveritamma,
ainakin syön kuin hevonen.
Suuttuessani olen kuin leijonaemo,
karjun yhtä kovaa.
Kaulani on kaunis kuin kirahvilla
ja kieleni ihan yhtä pitkä.
Tappelen kuin krokotiili
ja liikunkin maalla yhtä sulavasti.
En anna pariksi, siinä mielessä olen kuin aasi,
ja ääneni on yhtä kaunis.
Ja nukun kuin pikkupossu....

perjantai 9. joulukuuta 2016

Stoooooop!!

Tiedätteks sen fiiliksen,
kun aivot käy ylikierroksilla
eikä oikein löydy jarrua?
Kun kroppa on väsy
mutta aivot ei vaan päästä vapaalle?
Kun sisäinen räpinä yltyy myrskyksi
ja sielun taivaanrannalla näkyy uusi ukkosmyräkkä?
Kun ajatukset ei oikein enää pysy kasassa?
Kun kaikki pikkupirut pääsee irti samaan aikaan?
Kun oikein mikään ei riitä?

Tahdon herätä aikaisin
ja nukkua pitkään.
Haluan herätä vieressäsi ja
haluan, että painut niin kauas kuin pippuri kasvaa...
Tahdon ulos päiväsaikaan
Tahdon nähdä päivänvalon
ja haistella ulkoilmaa.
Tahdon jääkylmään avantoon
Tahdon lämpimään syliin.
Tahdon lentää korkealla.
Haluan, että pidät minut maankamaralla.

Välillä mä olen aivan varma,
että mun päässä on jotain vikaa...

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Släktforskare


Vet ni, jag släktforskar!
Har gjort det mer eller mindre i över tio år.
Har i ett av mina arbeten läst  gamla kyrkoböcker,
gjort släktutredningar och släktforskningar
o via mitt jobb blivit intresserad av mina egna rötter.
Har alltid varit säker på att i min släkt finns pirater,
smuglare, zigenare, tatarer, vickor, häxor, spåkärringar och annat udda pack,
men har inte ännu hittat dem.
Mammas släkt går att följa ända till 1500-talet,
men pappas (enligt blodsband) spår slutar vid hans mor och hennes systrar.
Pappa är född ytterom äktenskap o hans far är inte kännd, han är inte erkännd.
Den andra pappans historia för till inbördeskrigets blodiga avrättningar.

Jag har många linjer som kan följas.
Mammas stora släkt går rätt så lätt att forska i.
Alltså dom äldre generationerna.
Men pappor har jag två
o bådas historia är lika diffusa.
Men der gör allt intressantare...

tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäinen

Itsenäisyys,
se on kyllä hurja juttu!
Ei se ole itsestäänselvyys,
vaikka osa meistä on tainnut sen unohtaa.
Itsenäisyys saa minut aina vähän surulliseksi
ja vihaiseksi,
mutta toki olen myös kiitollinen.

Minun isäni syntyi 1914.
Joutui sotaan ja sotimaan,
mutta ei siitä halunnut puhua.
Ei osallistunut veteraanitoimintaan,
koska halusi sota-ajat unohtaa.
Eikä saanut mitään veteraanietuisuuksia
eikä veteraanimerkkiä hautakiveensä.
Noita veteraaneja on niin vähän enää elossa...
He taistelivat meidän puolestamme,
koska heitä niin käskettiin
He sotivat,
koska muuta mahdollisuutta ei edes ajateltu.
Ja eivät he sotineet sellaisen maan eteen,
joka ei huolehdi omistaan,
joka ei auta heikkoja,
jossa ei kaveria auteta.
He taistelivat tasa-arvon ja hyvinvoinnin puolesta,
itsenäisyyden ja
paremman elämän puolesta.
Annetaan veteraaneille,
niille viimeisille elossa oleville,
hyvä loppuelämä!!

maanantai 5. joulukuuta 2016

Sukuloimassa



Suku ja sukulaisuus

Mulla on lasten isän ja oman äitini puolelta iso suku
Mammalla oli sisaruksia tusina.
Osa joutui sotalapsiksi Ruotsiin
osa oli sota-aikaan jo aikuisia.
Yksi lähti rakkauden perässä Saksaan
ja joutui leirille.
Muutama jäi Ruotsiin
ja muutama muutti sinne työn perässä.
Ja osa jäi kotipaikkakunnalle meren ja maanviljelyn äärelle.
Osalla kävi paremmin kuin osalla.
Osasta mulla on aivan ihania muistoja,
osa kuului elämääni
ja olivat minulle todella rakkaita
ja muutaman olen tavannut vain kerran elämässäni,
isoisäni hautajaisissa.
Osaa serkuistani en ole koskaan tavannut.
Osan olen tavannut lapsena,
mutta en ketään aikuisena.

Viime lauantaina "ensimmäisen isäni" vaimo vietti syntymäpäiviään
Olimme suurin osa sisaruksista kahvilla
Pitkään on ollut puhe,
että lähdettäisiin äitini kotikonnuille tervehtimään vielä elossa olevaa tätiä ja mahdollisia serkkuja
ja nyt veli kysyi,
josko sunnuntaina lähdettäisiin...

Tuumasta toimeen.
Vanhin sisko, toiseksi vanhin veljeni,
hänen vaimonsa ja heidän lapsenlapsensa
ja minä,
sisaruskatraan nuorin

Mulla on muistikuvia mummolasta.
En siellä ole ollut paljoakaan,
sisarukseni olivat siellä pieninä kokonaisia kesiä.
Osittain palkattomina lapsenpiikoina
ja apulaisina
mutta myös poissa Stadista ja
landella oli sentään ruokaa...
Siihen aikaan elämä ei aina ollut helppoa.
Ei vanhemmille eikä lapsille.
Matkalla sain kuulla vanhoja ja uusia kertomuksia
sisarusteni lapsuudesta.

Löydettiin "mummola",
mutta siellä ei ollut ketään kotona.
Sen talon sijainnista minulla on voimakas muistikuva.
Etsittiin vielä äidin siskon kotipaikkaa,
äidin siskoskatraan nuorimpia...
Löydettiin perille ja talossa asuikin nyt meidän serkku.
Tosin vain hänen miehensä ja tyttätensä olivat kotona.
Täti oli kuollut noin vuosi sitten
ja hänen miehensä puoli vuotta sen jälkeen.
Serkku oli koiralenkillä ja hänen miehensä kertoi,
mistä mahdollisesti tavoittaisimme hänet.
Ja taas mentiin

Ja löydettiin serkku.
Muistan nähneeni nuo iloiset silmät.
Olemme suunnillen samanikäiset.
Jonkun aikaa käytiin läpi muita serkkuja,
sekä muita kyläläisiä,
joista osa oli minulle pelkkiä nimiä,
ilman kasvoja.

Äidin sisaruksista on enää vain yksi elossa,
yksi näistä Ruotsiin jääneistä....

Matkalla takaisin yhdellä tieosuudella
minulle tuli todella voimakas tunne,
että paikalla on minulle jokin suurempikin merkitys.
Tiedän nähneeni siitä unta.
Mutta en muista mitä siinä on tapahtunut
tai miksi juuri sen kohdan muistan.
Eiköhän se selviä joskus...

Jotenkin surullinen olo.
Yksi sukuhaara tyhjenee
eikä enää ole ketään,
jolta kysyä
miten asiat olivat.
Ei ketään, 
joka kertoisi äitini suvun hassut tarinat.
Koko joukko, isoisästä lähtien,
oli villiä, veikeää ja iloista porukkaa.
Kaikenmaailman pilanteossa koko ajan.
<3


perjantai 2. joulukuuta 2016

Räjähdys

Liskoja, liskoja
ja ratakiskoja
Keskiviikkona duunissa jännitteitä
ja skismaa ja duunia ihan v-tusti ja
Keskiviikko-torstaiyö meni taas pyöriessä.
Tälläkertaa olinkin tyttären kanssa Espanjassa
Tytär lähti edeltä ja mun  piti sitten seurata perästä,
"kyllä sä löydät", se vielä huikkas.
Ahtaita kujia
Umpikujia
Slummia
Kiertoteitä
ja eksyin.
Väärä juna-asema.
Väärä juna.
Lentoon jo kiire...

Ja aamun valjetessa minä kalpeena ja punasilmäsenä.
Ja heti aamusta päänsärky.
Ja työmatkalla/työssä sit naksahti.
Ei voi perkele olla työpaikka kuin hiekkalaatikko!!
Nyt loppu!
Päätin, että syteen tai saveen:
kissa pöydälle.

No minähän olen vähän sellainen,
että jotakin päättäessäni sen myös teen.
Itsepäiseksi jopa joskus kutsuvat...
En mä nyt ehkä ihan nätisti sanonut,
mutta en pahastikaan,
rehellisesti sanoin
ja mahdollisimman rakentavasti.
Ja asiasta.

Helpotti
Puhdisti ilmaa,
nyt on taas helpompi hengittää.
Ja torstai-perjantaiyön nukuin kuin tukki.
En tiedä, miten kinan osapuolet nukkuivat,
mutta tilanne on työpaikalla rauhoittunut.
Ja toivon,
ettei se ole vain rauhaa myrskyn edellä...