Blogitekstisuositus

Tänään tahdon

Tänään tahdon metsään. Tahdon haistella metsän kosteutta ja nähdä peurat ja ketun ja korpin ja muurahaiset. Tahdon löytää sieniä. Ta...

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Tankar kring förhållandet/n

För att göra saken klar: jag är inte i förhållande för tillfället.
Man kan väl säga att jag inte haft ett förhållande i det traditionella tankesättet sen jag och min man skildes - för dryga 10 år sen.
Men hej - det är delvis mitt val.
Jag är inte nån stackare som är utan man,
nähä, det är mitt val...delvis.

Jag lever för fullt och har svårt att tänka mig att måsta tänka på nån annan
och nån annans tyckas och tänkas och tidtabeller och ev. barn o familjer o ex o dyl.
Jag älskar människor på många olika sätt
men jag kanske älskar mig själv så mycket att jag inte vill dela mig o min tid med nån.
Inte hela tiden
Det kräver nog mycket av en person
att passa in i mina system med extempore kommas o faras o flaxas
Jag lovar - jag är inte lätt!
Varför skulle jag då kräva att nån passar in i mina tidtabeller
om jag inte är färdig att passa mig in i den andras tidtabeller.

Skulle jag villa ha ett förhållande?
Skulle jag vill dela mitt liv med nån?
Skulle jag villa?
Jag vet inte.
Har jag nåt att ge en annan människa?
Är jag så hel att jag kan dela mig med nån?
Jag är inte säker.
 Och varför tänker jag på sånt här just nu?

Jag har en syster som har en stor åga över mig eftersom jag är allena.
Eller inte synligt har nån.
Jag har sagt henne, att jag sköter mitt o 
hon kan inte veta vad jag har eller inte har.
Jag gör inget nummer av mitt faras o kommas
men tammetusan
jag sitter inte hemma o gråter o åldras o suras

Har jag varit förälskad under de här åren?
Jo absolut, på många olika sätt i många olika personer,
i ny musik, i vackra bilder, i härliga texter, i livet, i stora och små.
Jag älskar så mycket o så starkt o stort, men inte kanske på de traditionella sättet...
Vi är alla fria själar och vi väljer våra stigar, delvis.
Jag tar min stig, låt mig dansa fram längs den på mitt egna sätt!

perjantai 12. lokakuuta 2018

Mitä näet?

Kun katson minua, mitä näet?
Näetkö vanhan naisen,
jonka "parasta ennen" on jo mennyt?
Vai näetkö naisen,
joka on juuri oikeassa iässä?
Näetkö vakavan naisen
vai rämäkkänauruisen ilopillerin?
Näetkö rääväsuun
vai huulta heittävän naurattajan?
Näetkö runosielun?
Kirjoittajan, tarinan keksijän ja kertojan?
Itkijänaisen?
Näetkö akan, joka ei suostunut luovuttamaan
ja katoamaan maisemista tai kaivautumaan kiven alle?
Vai näetkö voittajan?
Näetkö äidin, palavasieluisen taistelijan?
Vai näetkö hiljaa hymyilevän sieluni?
Näetkö taistelijanaisen,
joka on käynyt läpi pienen helvetin?
Näetkö minut?


Luomisen tuskaa

 Voi tiedätteks sellaisen olotilan, 
kun olisi niin hirveesti kaikkea kerrottavaa,
että loppupeleissä kaikki tuntuu yhtä typerältä ja epäkiinnostavalta ja turhalta?
Kun on sanoja, jotka pyrkii paperille,
mutta niitä ei oikein niin kuin saa tottelemaan.
Ne tulee väärin,
ne taipuu hassusti,
ne antaa vääriä mielleyhtymiä
ne saattavat loukata...
Ihan just kaikkea sitä,
mitä kirjoittajan ei ehkä pitäisi ajatella.

Ajattelikohan Jumalakin (tai kuka/mikä se nyt sit olikaan) luomisvimmassaan,
että hei - toi ois makee...
eiku...
tolle vois vaikka tehä tommosen...
eiku...
tohon sopisi tommonen sarvi/häntä/käpälä/nokka/sakset....
eiku...

 Kaksi viikkoa mä olen paahtanut niska limassa melkein joka ilta jossakin kissanristiäisissä.
Älkääkä käsittäkö väärin,
mun tekemiset on tärkeitä
kuten myös mun kokoukseni.
Ei ehkä universumin tai planeettojen kannalta,
mutta mun maailmassa ne on niitä kaikkein tärkeimpiä juttuja
(vaikka mä niitä kissanristiäisiksi kutsunkin)
Mutta kaipaan ulos päivänvalossa
tai edes iltahämärässä.
Rakastan syksyn värejä,
ammennan niistä voimaa,
nautin niistä koko sielullani.
Ja haluan metsään,
mutta sinne on paha mennä koikkelehtimaan pimeellä.
Rakastan kuulaita, tuulisia syyspäiviä,
jotka punaavat posket ja tuivertavat hiukset linnunpesäksi. 
Rakastan pakkasen tuoksua...
Lainamökkikin pitäisi laittaa talviteloille.
Vedet sulkea ja vesisysteemit tyhjentää
ja ottaa omat kamat sieltä kotiin
ja luovuttaa avaimet omistajalle.
Mutta jotenkin se tuntuu siltä kuin antaisi talvelle periksi....