Voi tiedätteks sellaisen olotilan,
kun olisi niin hirveesti kaikkea kerrottavaa,
että loppupeleissä kaikki tuntuu yhtä typerältä ja epäkiinnostavalta ja turhalta?
Kun on sanoja, jotka pyrkii paperille,
mutta niitä ei oikein niin kuin saa tottelemaan.
Ne tulee väärin,
ne taipuu hassusti,
ne antaa vääriä mielleyhtymiä
ne saattavat loukata...
Ihan just kaikkea sitä,
mitä kirjoittajan ei ehkä pitäisi ajatella.
Ajattelikohan Jumalakin (tai kuka/mikä se nyt sit olikaan) luomisvimmassaan,
että hei - toi ois makee...
eiku...
tolle vois vaikka tehä tommosen...
eiku...
tohon sopisi tommonen sarvi/häntä/käpälä/nokka/sakset....
eiku...
Kaksi viikkoa mä olen paahtanut niska limassa melkein joka ilta jossakin kissanristiäisissä.
Älkääkä käsittäkö väärin,
mun tekemiset on tärkeitä
kuten myös mun kokoukseni.
Ei ehkä universumin tai planeettojen kannalta,
mutta mun maailmassa ne on niitä kaikkein tärkeimpiä juttuja
(vaikka mä niitä kissanristiäisiksi kutsunkin)
Mutta kaipaan ulos päivänvalossa
tai edes iltahämärässä.
Rakastan syksyn värejä,
ammennan niistä voimaa,
nautin niistä koko sielullani.
Ja haluan metsään,
mutta sinne on paha mennä koikkelehtimaan pimeellä.
Rakastan kuulaita, tuulisia syyspäiviä,
jotka punaavat posket ja tuivertavat hiukset linnunpesäksi.
Rakastan pakkasen tuoksua...
Lainamökkikin pitäisi laittaa talviteloille.
Vedet sulkea ja vesisysteemit tyhjentää
ja ottaa omat kamat sieltä kotiin
ja luovuttaa avaimet omistajalle.
Mutta jotenkin se tuntuu siltä kuin antaisi talvelle periksi....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti