Olen aina kirjoittanut paljon.
Olen käyttänyt kirjoittamista vihani purkamiseen,
päiväkirjana,
rakkauteni kertomiseen,
uteliaisuuteni tyydyttämiseen - ihan kaikkeen.
Iloon ja suruun.

Eilen minun piti hakea tekstejä jotka sijoittuvat ihan sinne avioeron jälkeiselle ajalle.
Piti löytää tapahtumasarjoja ja päivämääriä.
Olen varma, että olen purkanut suruni, vihani, kummaksuntani,
itkuni, ihan kaiken tekstiksi.
Mutta ei - ei löydy.
Onko käynyt niin, että en ole pystynyt edes kirjoittamaan?

Löysin muutaman, tosi vihaisen, tulta ja tulikivenkatkua tihkuvan tekstin,
siinä kaikki.
Ne tekstit lähinnä hymyilyttävät nyt.
Käsialastani näkee, kuinka olen sylkenyt sanat paperille,
suoraa ja raakaa tekstiä.
Kuinka rikki olinkaan ja kuinka loukattu.
Kuinka pahasti kaikki sattui
ja kuinka syvästi tunsin tuskaa.
Olin melkein valmis kuolemaan.
Kuinka surin lasteni ja appiukon puolesta,
kuinka kaikki oli rikki ja hajalla ja suurta kaaosta.

Enemmänkin minua itkettivät tekstit ennen kuin oikea asianlaita selvisi.
Kuinka kauniisti kirjoitan miehestäni.
Kuinka kerron, miten hyvä isä,
miten hyvä aviomies,
miten suoraselkäinen ja rehellinen,
miten uuttera yrittäjä, joka tekee kaiken perheensä eteen.
Miten kerron kuinka rakastan ja arvostan häntä.
Kuinka hän on minulle tärkeä
ja miten haluan elää hänen kanssaan lopun elämääni
 

 Se rakastamani mies katosi kuin pieru Saharaan.
Tilalle astui kylmä, halveksiva, tilanteelle naurava idiootti,
joka ei välittänyt lapsistaan saatika vaimostaa,
jolle vain se uusi rakkaus merkitsi jotakin.
Meitä ei enää ollut.

On se vaan kummallista.
Minäkin haluaisin joskus vielä rakastua niin silmittömästi,
ettei millään muulla enää ole väliä.
Tai ei
En halua.
En ikinä halua sellaista tilannetta, etteivät lapseni olisi minulle tärkeitä.
He kun ovat elämäni tärkein voimavara,
suurin rakkaus, parhaimmat ystäväni, elämäni suurimmat ja kalleimmat timantit.
He ovat syy, miksi vielä elän.