Aikamoinen retki

Kyl mä vaan sanon,

että onhan ollut aikamoinen retki.

Ja tätä viimeisintä episodia voi kyllä tituleerata syrjähypyksi,

virhearvioksi

ja suureksi opetukseksi siitä,

että kaikki ei ole sitä miltä se näyttää.

Episodi on ohi

Saan välillä muistuttaa itseäni,

että ei enää tarvitse mennä 

eikä enää tarvitse tehdä vastoin omaa parempaa järkeään.

 Olen yrittänyt ladata luonnosta voimaa

rauhaa

jaksamista

ja kaikkea sitä,

minkä olen kadottanut

Viime viikolla sanoin irti itseni

ja kävin allekirjoittamassa uuden työsopparin.

Ja eilen aloitin uudessa.

Kahden viikon saikun aikana todella maissa

ja huonossa jamassa,

 työhaastattelu,

uuden työpaikan saanti,

irtisanoutuminen

ja uuden aloittaminen...

Vähän on välillä vaikeeta uskoa,

että tässä kävi näin.

Ja vähän tuntuu vaikeelta uskoa,

että tuntuu taas hyvältä.

Tuntuu, että arvostetaan,

että yritetään tehdä mun työskentelyni mieluisaksi

ja vaikka kyseessä on tällä hetkellä määräaikaisuus,

niin puheissa jo suunnittelevat syksyn asioita,

ikäänkuin olisi itsestään selvää,

että pesti jatkuu.

Ja sekin tuntuu hyvältä.

Ja minulle kuuluvat palkanlisät annetaan minun pyytämättäni

koska ne kuuluvat minulle.

Aika kiva!

Ihan eri mentaliteetti kuin edellisessä.

Vielä vilkuilen olkani yli

ja mietin mistä ne peikot taas käy kimppuun

Kyllähän tämä jälleen tästä,

eteenpäin - sano mummo lumessa.

:)

Valoa tunnelin päässä

Pikkuhiljaa taas elävien kirjoissa,
vaikka aika voimaton olo viikonpituisen omituisen paaston vuoksi.
Ruoka pysyy jo vatsassa ja mielikin on kirkastunut.
Kävin pienellä kävelylenkillä
ja eilen leikkasin pihani nurmikon.
Jo sekin on jotakin.
Tänään on ulkoilmakonsertti pääkaupungissa,
The Hollywood Vampires -lippu on ollut hankittuna jo kuukausia sitten.
Siitäkin huomaa, etten ole kondiksessa,
kun ei edes musiikki ota sytyttääkseen.
Eläminen on omituista, kun mikään ei tunnu miltään.

On syntynyt päätöksiä ja ratkaisuja ja sekin tekee elämisen helpommaksi.
Ensi viikolla tapahtuu paljon ja ratkaisevaa,
mutta niistä kerron vasta ensi viikon jälkeen.
En uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa...

Mutta summa kardemumma:
kyllä tää taas tästä!

Syvä kuin kaivo

Miltä se tuntuu, kun kroppa sanoo: nyt riitti?

Miten tietää olevansa ihan finaalissa?

Mistä tietää, että nyt on juossut seinää päin, on noussut tie pystyyn?

Siitä, kun mikään ei enää tunnu miltään

kun ei näe missään mitään iloa tai järkeä

kun vain haluaa maata sohvalla ja nukkua,

mutta ei halua nukkua koska silloin huominen (ja uusi työpäivä) tulee nopeasti

Siitä kun töihin meno pelottaa

kun pelkää koko ajan tehneensä "sen hlvetin suuren virheen"

Ja siitä, kun mikään ei pysy sisällä 

ja jo ruoan ajatteleminen saa etomaan

Se oli siinä.

Kolme kuukautta ja mä en enää pysty.

Lääkärin kautta saikkua.

Pari viikkoa näin aluksi.

Ja lääkäri kysyy:

Pystyykö työt järjestämään uudelleen?

Mitä aijot asialle tehdä?

Miten aijot parantaa tilanteesi?

No hyvät hyssykät.

Ei minkäänlaista tietoa.

Päällimmäinen ajatus on vain, 

että olis hyvä päästä pois ympäristöstä,

joka pahan olon aiheuttaa.

Mutta jos irtisanon itseni,

niin jään ilman tuloja.

Karenssi about 3 kk.

Ei prkle!

Ahdistaa entistä rajummin.

Miten mä olen itseni tälläiseen liemeen saattanut?

Mulla oli syöpä, 

mut hoidettiin

ja mä sain jatkoajan.

En kai mä meinaa sitä tuhlata paikkaan,

jossa mä voin todella huonosti?

Niitä valopilkku-työkavereita ajattelen.

Millaiseen kuseen ne joutuu,

jos mä jään pois.

Miten paljon he joutuvat paikkaamaan kun on muutama vähemmän tekemässä.

Ne on todella hyviä tyyppejä...

Mutta oikeesti.

Minulle minä olen tärkein

Minulle minun hyvinvointini, minun eloonjäämiseni on tärkein.

Minua mun pitää ajatella. 

Ne hyvät tyypit pärjäs ennen mun tuloa

kyllä ne pärjää vaikka mä lähden huitelemaan.

Lähden huitelemaan,

kunhan saan itseni ja ajatukseni koottua