Miltä se tuntuu, kun kroppa sanoo: nyt riitti?
Miten tietää olevansa ihan finaalissa?
Mistä tietää, että nyt on juossut seinää päin, on noussut tie pystyyn?
Siitä, kun mikään ei enää tunnu miltään
kun ei näe missään mitään iloa tai järkeä
kun vain haluaa maata sohvalla ja nukkua,
mutta ei halua nukkua koska silloin huominen (ja uusi työpäivä) tulee nopeasti
Siitä kun töihin meno pelottaa
kun pelkää koko ajan tehneensä "sen hlvetin suuren virheen"
Ja siitä, kun mikään ei pysy sisällä
ja jo ruoan ajatteleminen saa etomaan
Se oli siinä.
Kolme kuukautta ja mä en enää pysty.
Lääkärin kautta saikkua.
Pari viikkoa näin aluksi.
Ja lääkäri kysyy:
Pystyykö työt järjestämään uudelleen?
Mitä aijot asialle tehdä?
Miten aijot parantaa tilanteesi?
No hyvät hyssykät.
Ei minkäänlaista tietoa.
Päällimmäinen ajatus on vain,
että olis hyvä päästä pois ympäristöstä,
joka pahan olon aiheuttaa.
Mutta jos irtisanon itseni,
niin jään ilman tuloja.
Karenssi about 3 kk.
Ei prkle!
Ahdistaa entistä rajummin.
Miten mä olen itseni tälläiseen liemeen saattanut?
Mulla oli syöpä,
mut hoidettiin
ja mä sain jatkoajan.
En kai mä meinaa sitä tuhlata paikkaan,
jossa mä voin todella huonosti?
Niitä valopilkku-työkavereita ajattelen.
Millaiseen kuseen ne joutuu,
jos mä jään pois.
Miten paljon he joutuvat paikkaamaan kun on muutama vähemmän tekemässä.
Ne on todella hyviä tyyppejä...
Mutta oikeesti.
Minulle minä olen tärkein
Minulle minun hyvinvointini, minun eloonjäämiseni on tärkein.
Minua mun pitää ajatella.
Ne hyvät tyypit pärjäs ennen mun tuloa
kyllä ne pärjää vaikka mä lähden huitelemaan.
Lähden huitelemaan,
kunhan saan itseni ja ajatukseni koottua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti