En oikein osaa selittää,
mitä mä tunnen.
Se ei ehkä ole pelkoa, eikä se kyllä ole inhoakaan,
jännitystä ja jotenkin sellainen vähän yök-olo.
Vähän pihalla, vähän poissa ja jotain sellaista selittämätöntä räpinää sydänalassa.
Sanon usein, etten ole ihan täysipäinen
Koen syöpäosaston paikaksi,
jossa on läsnä todella vahvasti paljon tunteita:
pelko, kuolema, vahva elämänhalu ja taisteluhalu.
Myös luopumista, luovuttamista, voimattomuutta ja vihaa tilannetta kohtaan.
Osa kulkee peruukissa,
osa pipossa,
osa ylpeästi siilitukassa ja
osa on kauhuissaan miettiessään mahdollista hiusten lähtöä.
Osa odottaa vastauksia, osa on keskellä hoitopolkua ja
osa jo tietää, mistä on kyse.
Osalla on sellainen tilanne, ettei enää koskaan kulje ilman pirua olallaan.
Meillä kaikilla on yhteinen vihollinen
ja jotenkin tuntuu siltä,
että me ymmärrämme toisiamme ihan ilman sanoja.
Katseet kohtaavat ja näemme toisemme sisarina ja veljinä.
Tänä vuonna mulla on pelkkä mammografia ja utraäänitutkimus.
Sädehoito on muuttanut rinnan koostumuksen niin kompaktiksi, ettei mammossa näy kaikki
ja ultra saattaa paljastaa sen, mitä mammossa ei näy
Kumpikaan ei satu eivätkä ne ole kovin epämiellyttäviä.
Ultrassa tosin lääkärin pysähtyminen johonkin kohtaa ultraäänilaitteella
aina aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä.
Ja mulla leikkausarpien aiheuttamat hermoratojen katkokset tekee sen,
että kipu iskee välillä kuin veitsen viilto
(sama tunne ihan jo dödöä levittäessä)
Mutta sen kestää,
usein en ymmärrä mitä lääkäri sanoo, eikä sillä välttis ole mitään tekemistä sen kanssa
että leguri puhuisi jotenkin epäselvästi.
Mä en vain ole ihan mukana...
Tänään löysin odotushuoneesta puolitutun,
jonka kanssa juteltiin syövästä ja omista hoitopoluistamme sen ajan
kun odotimme tutkimuksiin pääsyä.
On helppo puhua ihmisen kanssa,
joka on läpikäynyt samat asiat.
Hän oli kahdesti jo taistellut syövän kanssa.
Ja menetti siskonsa syövälle.
Hän oli valmis ennen minua, tuli vielä kertomaan,
että kaikki oli hyvin
ja mikään ei ollut sen luonnollisempaa, vilpittömämpää ja itsestään selvempää
kuin halaus ja "pidä huolta itsestäsi"-toivotus.
Onnellisena voin todeta, että mulla ei ole tutkimuksista mitään kerrottavaa.
Kaikki hyvin.
Ei muutoksia.
Ei kovin montaa ultakojeen pysähdystä.
Kaikki hyvin.
Mikä helpotus, nyt haluan vain pois HYKSistä....
Hömelö tunne ei helpota.
Kävelen melkein koko matkan Meilahdesta juna-asemalle.
Matkalla vedän vielä kunnon pannut:
jalkakäytävän ja fillaritien välissä on pieni katukivetys,
joka on sopivasti jäänyt lumisohjon alle piiloon
ja minähän sit astun siihen sillain vinosti,
että polvistun sohjoiselle jalkakäytävälle.
Yleensä sitä yrittää nousta nopeesti ja vilkuilee, ettei kukaan vaan nähnyt,
mutta tänään en todellakaan jaksa välittää.
Olisin kerennyt junaan, jos olisin juossut viimemetrit,
mutta mulla ei ole kiire mihinkään.
Just nyt on hyvä juoda iso latte ja pysähtyä vetämään henkeä.
Katsoa ohi kiirehtiviä ihmisiä ja ajatella:
"ette tiedäkään, miten hyvä päivä tänään on!"
