Suljin viime viikolla yhden oven.
Laitoin lukkoon
ja kävelin pois.
Taakseni katsomatta.
Oletan, etten sinne palaa.
Ei tuntunut pahalta, eikä tuntunut hyvältä.
Vihdoinkin - voisi olla se oikea sana.
Itselleni vapautuu aikaa.
Aloitin sen oikeanlaisen ajan käyttämisen jo tänä viikonloppuna.
Lauantaina annoin itselleni luvan vain makoilla sohvalla.
Mutta kuinkas kävikään?
Postipalautukset, pyykit, tiskit, ikkunapesut, jouluverhot, avantopulahdukset,
keräyspaperi, -pahvi, -metalli ja -muovi, kaikki löysivät tiensä eteenpäin.
Laulusessio ja David Bowie -maraton.
Ja sunnuntaina pyykkiä, autonpesu, saunapuut sisälle,
viimeisten ulkokalusteiden suojaus pressun alle,
vikat kukat veke yms. yms. yms.
Kaikki hoidettu!
Ilman listoja ja tai kiireitä tai muuta hösellystä.
Hitsi kuinka paljon kerkeää kun ei pidä kiirettä.
Aikaani on myös vienyt rakas ystäväni,
joka elää elämänsä vaikeita aikaa.
Haluan yrittää auttaa häntä,
olen myös itse ollut samassa tilanteessa.
Muistan, miten loputtomalta ja tyhjältä tuntui,
miten tunsin olevani ylimääräinen, arvoton ja kelvoton.
Miten elämä ei ollut elämisen arvoista.
Ystävät auttoivat pahimman yli.
Vaikka oikeasti on niin, että vain itse voi päättää jäävänsä eloon,
vain itse voi päästä kriisistä yli
ja vain itse voi valita oman tiensä ja tulevaisuutensa.
Minäkin valitsin aikoinaan oman polkuni.
Minä valitsin itsekseni olemisen.
Aluksi ihan tietoisesti
ja myöhemmin vähän niin kuin vanhasta tavasta.
En ole päästänyt ketään liian lähelle
(paitsi sen yhden)
Elämä on ihmisen parasta aikaa...vai miten se meni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti