Päivä pitenee, valo lisääntyy, välillä pakastaa ja välillä sulaa.
On liukas, on vesikeli, on vähän lunta.
Tuulee, sataa vettä, tulee lunta, aurinko lämmittää
ja välillä on ihan pirun raaka kylmyys.
Mutta onko nyt kevät?
Ainakin mulle on iskenyt kevätväsy.
Ei oikein meinaa aamuisin päästä bunkan pohjalta ylös.
Täkin alla olis niin lämmin ja mukava....
Kyse ei siis ole siitä, että duuni ei miellyttäisi - päinvastoin.
Viihdyn todella hyvin, tuntuu hyvältä mennä ja olla töissä.
Mutta kun väsyttää
Ja aloitekyvyttömyys on iskenyt.
Ei oikein kotona saa vauhtia tekemisiinsä.
Ja sit niitä viestejä.
Oi että, näitä viestejä.
Nytkö mun täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni,
sheivata koipeni ja kainaloni,
rasvata nahkani
ja päättää, että arvet on vain arpia.
Muistoja sotatantereelta.
Muistomerkkejä siitä, että minä elän.
Voiko olla kaunis vaikka skalpelli on puhunut ja jättänyt pitkät jälkensä kroppaani?
Mitä minäkin,
peloton rämäpää,
armoton suupaltti,
kauhia rääväsuu,
mitä minä pelkään?
Sitäkö, että toinen ei pysty katsomaan tai koskemaan?
Kaipa senkin tilanteen handlaisi raa´alla huumorilla
ja henkikään ei lähtisi,
mutta ihan helvetin kova kolaus se kyllä olisi.
Siispä:
pitääkö etukäteen kertoa silvotuista osistaan
vai pitääkö antaa tilanteen vain kehittyä?
Vastoin tapojaan sammuttaa valot ja piiloutua täkin alle?
Vai vain antaa mennä ja katsoa mitä tapahtuu?
Tän kirjoittaminen hymyilyttää,
mutta se hymyilyttää just tasan tarkkaan VAIN nyt.
