Tipaton

Heti alkuun tunnustus:
Rakastan olutta, hyvää viiniä, skumppaa, snapseja, konjakkia, savuista whiskyä, ginnyä, rommia,vanaa tallinnaa...
drinksuista en oikein välitä.

Olen nuoresta tytönhupakosta lähtien kipannut kurkkuuni aikamoisia määriä.
Sukurasitteena mulla on monta tavalla tai toisella kieronlaisen suhteen alkoholiin omaavaa yksilöä.
Ja myönnän,
että juomiseni on ajoittain ollut kännihakuista kippaamista kaksin käsin.
Viinapääni ja maksani ovat aina toimineet todella moitteettomasti,
olen juonut pöydän alle raavaita miehiä
enkä lähestulkoon koskaan kärsi kankkusesta.
Enkä pode huonoa omaatuntoa ryyppäämisistäni.

Mutta jossain vaiheessa elämää ymmärsin äitini sanat:
jos ei tee mieli, ei tarvitse ottaa.
Ja toisaalta ymmärsin sukurasitteeni eli silloin kun viina maistuu ihan helvetin hyvälle,
kannattaa laittaa korkki kiinni.

Nykyään voin ehkä sanoa, että suhteeni kuningas alkoholiin on terve.
Hän ei mua vie, enkä minä hänen käsissään vikise.
Himassa on viinaa ja olutta,
mutta pullot eivät huutele mun nimeäni hyllyllä tai jääkaapissa.
Saattaa mennä kuukausi, parikin, ilman että otan tipan tippaa,
eikä minun tarvitse tehdä siitä minkäänlaista päätöstä.
Toisaalta saatan isuta iltaa vaikka poikani kanssa ja kipata ihan kiitettäviä määriä.

Mua ihmetyttää se,
että täytyy selittää miksi ei ota alkoholia.
Ikäänkuin lääkekuuri tai raskaana olo tai "pakko ajaa autoa" olisivat ainoat syyt olla ottamatta.
Mulle riittää, ettei vaan tee mieli.
Ja on ihan oikeesti olemassa ihmisiä,
joille viina ei vaan sovi, heillä on aina "ärrä pullon pohjalla".

Pitäiskö karuselli kääntää toiseen suuntaan ja kysyä ihmisiltä:
Miksi sinä juot?

Ennen syöpähoitoja ulkomaalaistaustainen lääkäri kävi läpi kroppaani ja elintapojani ja
tokaisi; Ei alkoholi, ei tupakka, ei mitään hauska elämässä?
:D

Arvaatte varmaankin, etten vietä tipatonta tammikuuta,
enkä nenänvalkaisuviikkoja?
Mutta ymmärrän hyvin, miksi niitä meille tyrkytetään.