Såsom barn

 

Har gjort en lång dag,
längre än normalt.
Kommer hem trött och lätt irriterad.
Tänker ta kvällen lätt och har köpt ingredienser till hemlagda hamburgare.Vi brukar göra så, att vi lagar alla ingredienser färdiga och så får var och en bygga en sån burgare som den vill.
Pynjar i köket och ropar schacket o äta.
Dottern kommer med god matlust och gubben sätter sig mittemot mig.
Jag och dottern börjar äta men han bara sitter.
Frågar om han inte är hungrig?
Nå nä, han har problem med motorcykeln han ska ha i gång.
Han förklarar hur han gjort det ena och det andra och kollat dittan och dattan och mc-jäveln bara inte går såsom den ska gå.
Han sitter där o äter inget.
O jag tänker inte fan annamma laga hans burgare.

Anar redan vartåt det bär.

Vi har ätit och jag plockar bort. Han sitter där fortfarande. Sen säger han: "Nu v*ttar de så mycket att jag tar en Lonkero.
Vet ni - jag förflyttar mig direkt till min barndom. Farsan var periodsuput.
Han behövde alltid nåt svepskäl att börja kippa.
Och det var alltid nån annan som gjort/inte gjort/moka/stulit/huijat/what ever så att han kunde öppna korken.
Och den korken hölls opp vanligtvis minst en vecka.
En vecka med fitteri, otroligt hårda tag, fula ordval och att försöka vara osynlig.
O vet ni - osynlig och jag - det hör inte i samma uppsats.
Mamma försökte ofta vara som ett buffert mellan oss två, för vi kunde nog ta ihop rätt så häftigt...

Så jag bara säger: är det inte månne bara ett svepskäl för att ta?

Och jo, de stanna ju inte vid en Lonkero. Det blev en hel del groggar också.
Och när han är på dåligt humör och kippar, så blir han fren i käften
och deja vu slår mig igen.
Små horn växer i pannan och svansen där bak...

Nej helvete ändå - det här behöver jag inte.... 

Nå som tur tar han inte flere dar. Och vet ni - jag är inte mera den lilla flickan som veijar för fulla vuxna. Jag bugar inte. Jag ber inte förlåt för den jag är. Men om man inte pickar på mig för mycket så kan de vara att även jag kan hålla käft och inte kasta bensin i elden...

 Jävlar så ens förflutna kan emellan ta övergrepp!!

Lääkitys kohillaan?

 

Toiset sietää viinaa,
toiset sietää lääkkeitä,
toiset sietää vittuilua,
toiset sietää työstressin.

Toiset reagoi olemalla huonolla tuulella
toiset sairastamalla
ja toiset tekemäällä toisille pahaa.

Kaikki me ollaan ihmisiä
ja kaikki me otetaan vastaan iskut eri tavalla.
Onko ok reagoida siten,
että ympärillä kaikki muutkin kärsii?
Onko ok pistää vitutus kiertämään?

Eikö silloin olisi parempi keksiä jokin posiitivinen tapa purkaa vitutusta, huonoa oloa, kipua....

Minä puran musiikilla.
Minulle keikalla käynti on psykologiaa parhaimmillaan,
energian purkua puhtaimmillaan
ja kokemus on kokonaisvaltainen.
Sitä plaatua ei ole ollut sitten jouluna 2019. Stamina.
Eikä täällä kyllä kuunnella mitään järeää, kun tuolla yhdellä päätä särkee basso.
Ja hänen mielestään kaikki muu musa on paskaa, paitsi se, mistä hän pitää.
Sitä kyllä voi huudattaa...

Keittiöpsykologi sisälläni on huomannut sellaisen veikeän asian,
että psyyke ja kroppa ovat yhtä ja tarpeeksi psyykkistä stressiä rikkoo fyysisen kropan.
Mulla on tällä hetkellä (ja jo pidemmän aikaa) polvi kenkkuillut.
Ensin luulin, että nyt se sitten iski se pelätty veritulppa
ja eikun Terveystalolle ja ultraan....
Ei mitään vikaa.
Mutta pirun kipeä kuitenkin.
Kuin joku työntäisi puukkoa polven sisältä ulospäin.
Oli öitä kun olisin voinut ulvoa kuin susi kun vaihdoin asentoa kun kipu iski.
Kun yöunet menivät harakoille rupesi v-käyrä nousemaan sen verran,
että uusi aika Terveystalolle ja kuvaukseen.
Diagnoosina kuluma.

Voe tokkiinsa.
Tulehduskipulääkkeet ja kotiin.
Takaisin vaikka fyssarille, jos ei taltu.
Ja ei muuten talttunu.

Sisko suositteli glukosamiinia.
Siispä vedin purkillisen sellaisia, muutaman kuukauden kuuri.
Auttoivatko?
No eivät ehkä kovinkaan paljon.

Nyt on ollut näitä hoitoja, koneellinen lymfahieronta ja urheiluhierontaa ja oikeastaan tuntuu siltä,
että ne auttavat enemmän.
Ja "hepparasva" (= kipugeeli hevosille JA ihmisille)
Ja välillä on vaan otettava kipulääke.

Mutta villakoiran ydin, miettikääpäs tätä:
Kipuilenko minä tätä "tulehtunutta" elämäntilannettani
ja auttavatko ihmisten käsillään tekemät hoidot (=kosketus) siksi,
että kosketus tällä hetkellä kovastikin uupuu elämästäni?
Auttaako se, että joku ihminen keskittyy vain ja ainoastaan minuun hetken?
Kipuiliko psyyke fysiikan rikki?

Perjantaina on vielä fyssarilla käynti.
Haen apua jumppaan ja mahdolliseen teippaukseen, jotta polvi hiukan rauhoittuisi.
Saas nähdä, löytyikö nyt oikea lääke?

Ja vähän siitä koronastakin

 

Vuosi on eletty tätä korona-aikaa.
Vuosi, jonka aikana mun työt on lisääntyneet radikaalisti,
etätyöt ja opiskelut ovat lisääntyneet todella paljon,
olemme oppineet käyttämään "kuonokoppia" ja kertakäyttöhanskoja,
olemme oppineet pesemään kätemme,
aivastamaan ja yskimään hihaamme,
olemme eristäytyneet,
meidät on eristetty,
ja olemme oppineet pitämään kahden metrin väliä kanssaihmisiimme
- kaikkialla muualla paitsi alennusmyynneissä ja kaupan jonoissa -

Kävin - tai jouduin käymään - hierojalla ja jotenkin mua hymyilytti, että kun tulin sisään oli kummallakin maskit, mutta hierottaessa minä sain poistaa omani.
Mieti nyt, naamallaan hierontapöydällä ja vielä maski nokalla,
ois ollut aikamoinen juttu.
Hieroja teititteli minua ensin, mutta sen tavan sain kyllä häneltä poiskiskottua melko nopeasti :D

Mulla iski taas jälleen kerran hartioiden välistä ja niskasta lihakset jukeliin niin pahasti, että pään kääntäminen sai aikaan huimausta ja pieni päänsärky oli koko ajan seurana ja siitä johtuva sellainen hiukan öklö olo.
Olin viikkoa aikaisemmin saanut tyttäreltäni ja hänen avomieheltään lahjakortin urheiluhierontaan.
Uusi hierontatyyli minulle ja tietysti vähän jännitti.
Ja tilasin ajan mieshierojalle - sekin mulle uutta (sitä Turkin hamam-hoito-hierontaa lukuunottamatta, mutta se onkin ihan eri juttu, josta kerron jonkun toisen kerran)

Ja kuulkaas - on se vaan kumma:
se että tuntuu hyvältä kun sattuu!
Hieronta oli kovempaa kuin mihin olen tottunut (tai sit olin enempi jumissa kuin koskaan),
mutta tuska tuntui hyvältä.
Jarkko selitti, että kroppa sietää tuskan kun se tietää, että se on sille hyväksi.
On mulla kyllä hyvin koulutettu kroppa... ;)

Löytyi sellaisia mehukkaita nystyröitä selästä, että niitä manipuloimalla kipu säteili esim. pikkurilliin tai niskan pisteet säteilivät pitkälle pääkoppaan ja kankun piste pitkälle koipeen.
Käytiin läpi selkä, niska, kaula, purulihakset ja pää.
Oi että.
Käsittelyn jälkeen tuntui siltä, että olin mureaksi hakattu pihvi ja päässä suhisi kun veri pääsi vapaasti kiertämään ja seuraavana päivänä iho oli kosketusarka,
mutta aika nopsaan sekin helpotti.
Ens maanantaina on ylläpito-hoito.
Tiedän sen olevan tarpeen,
viikko on taas ollut työläs ja se tuntuu varoittavana tiukkuutena lapaluiden välissä.

Mulla taas ajatukset harhailee kuin kanalauma.
Mä en enää muista, mikä mulla oli jutun punainen lanka, sen piti ehkä liittyä enempikin koronaan....
mutta kaipa siitä on lässytetty ihan tarpeeksi!

Ihmiset - olkaa ihmisiä toisillenne koronasta huolimatta tai juuri sen vuoksi
<3


PS. Sanoin tyttärelleni, että pimeällä keskiajalla hänet olisi poltettu noitana, kun tiesi viikon etukäteen, että tarvitsen hierontaa ;)

Minun demonini

 

Olen (taas) paininut omien demonieni kanssa. Oisko vol. kuustuhattakakskytviismiljoonas kerta...
Mulla näitä sähikäisiä tuppaa vissiin olemaan enemmän kuin normi populaatiolla.
Enkä nyt suinkaan puhu Coronasta, vaikka kyllä sekin kohta rupeaa olemaan sellainen pikkupirulainen takaraivossa.
Aiheuttaa närää ja päänsäärkyä ja hiipii pikkuhiljaa turhan lähelle...
Enkä myöskään puhu syöpäpaskiaisesta.
Sekin lurkkii olkapäällä ja sängyssä vieressäni ja kaikessa tekemisessä ja tekemättä jättämisissä.

Ei

Nyt on kyseessä politiikka.
Olen ehkä jonkun kerran tullut maininneeksi, että olen mukana pienellä kulmalla päättämässä kuntani asioista.
Pidän etuoikeutena, että minut on äänestetty mukaan huolehtimaan kuntalaisten hyvinvoinnista.
Ylpeänä voin sanoa, että olen ollut neljän vuoden aikana poissa yhdestä ainoasta lautakuntakokouksesta.
Pyrin tekemään hyvin sen mitä teen.

Taas on edessa kunnallisvaalit.
Ja pyydettiinhän minutkin mukaan.
Harkitsin ja harkitsin ja sitten lupauduin.
Mutta jokin jäi kaivelemaan.

Oonkohan mä hidas, vai ajattelenko vain pohjia myöden?
Vai haluanko mä syödä ja säilyttää kakun?
Vai onko musta tullut julkisuudenkipeä?

No jokatapauksessa.

Mietinnän lopputulos on, että hyppään pois rattailta.

Tällä hetkellä oman pään demonit ovat jo ihan tarpeeksi,
enkä halua/jaksa/pysty antamaan politiikalle niin paljon aikaa
kuin se mielestäni vaatisi.
Joko tehdään tai sitten ei tehdä, ei mitään puolittaisia höpöjä.

Eikä se puolue minussa kovin paljoa häviä.
Eikä päätökseni kaduta.
Tuntuu helpommalta hengittää ja olla,
kun päätös on tehty.

Tack och gonatt!