Yökyläläinen

Tänään olis ihan hirveesti jutunjuurta,
mutta jotenkin kaikki tuntuu liian läpikäydyltä.
Loppuunkirjoitetulta
Useaan otteeseen käsitellyltä,
vatvotulta ja mankeloidulta.
Mikään aihe ei tunnu uudelta ja raikkaalta.
Johtuiskohan siitä, että tunnen olevani välitilassa.
Uuden ja vanhan välissä.
Ei vielä poissa vanhasta eikä vielä mukana uudessa.
Tyhjäkäynnillä, mutta ihan helvetin korkeilla kierroksilla.

Mutta haluan kertoa ystävästäni,
joka tuli käymään yökylään.
Lapsuus- ja nuoruusajan parhaimpia kavereita.
Vuosien varrella olemme tavanneet
ja välillä pitäneet yhteyttä enempi ja välillä vähempi.
Elämä vie mennessään.
Jostain syystä olemme käyneet läpi samat asiat,
kompastuneet samoihin naruihin,
kyntäneet samoja ojia
kumpikin omalla tahollaan.

Ette usko kuinka ihanaa on puhua ihmisen kanssa,
joka tuntee taustat ja tietää mistä puhutaan.
Joka itse avautuu ja kertoo,
ja josta huomaa,
että hän haluaa myös kuunnella mun avautumista.
Se, että asioista puhutaan oikeilla nimillä.
Syövästä.
Kuolemasta.
Mielen järkkymisestä.
Yksin jäämisestä.
Tuskasta
Peloista.
Toiveista
Uudesta alusta.

Ja seuraavana aamuna hän jatkoi matkaa
ja minä menin töihin.
Sielun ja sydämen täyttivät kiitollisuus
ja rauha
ja hyvä mieli.
Helpompi taas taivaltaa.
Kiitos Kati - olet tärkeä!