Kauhu, faktaa vai fiktiota?

"Siinä sulle puhelin", hän sanoi.
"No kiitos...mitä mä siihen vastaan?"
"Firman nimi ja oma nimesi"
"Pitääkö tää olla koko ajan mukana?"
"No ei, tai joo, tai sillain että tarkistat ainakin työvuorojen vaihtojen lähellä....
et ei sitä kai tartte kauppaan ottaa mukaan..."

Aha. Justjoo. Että sillai. Että tarvii ja ei tarvi.
Tästä päivästä lähtien olen esimies.
Täysin kouluttamaton, talon tavoista tietämätön, ihan pihalla oleva esimies.
Vastuineen, velvollisuuksineen, oikeuksineen, jopa alaisineen.
Mutta mitään ei oikein ole opetettu.
Vähänkö ahistaa?

Tässähän ei nyt ole kyse puhelimesta vaan siitä isosta kuvasta.
Kuinka voidaan sysätä vastuu ihan noin vaan
ilman perehdytystä, koulutusta, läpikäyntiä?
Ahistaa.

Selaan vapaita työpaikkoja.
Tunnen olevani nurkkaan ajettu elukka,
joka vain villisti etsii silmät kauhusta pyörien pakoreittiä.
En voi antaa pakokauhulle täyttä valtaa.
Pystyn työntämään ajatukset sivuun
mutta kun pitää lähteä töihin, on pakki sekasin.
Pääni voin turruttaa, mutta kroppani kyllä reagoi.
Mutta eihän voi olla tarkoitus, että mä stressaan itseni rikki,
kun mulle ei edes anneta mahdollisuutta suoriutua annetusta tehtävästä.
Minä haluan hoitaa työni hyvin.
Tahdon tehdä kaikkeni, jotta kaikki sujuu
ja että edes osa porukasta olis tyytyväisiä ja tulis hymyillen töihin.
Pari kuukautta talossa eikä omat hommatkaan vielä ole kunnolla hanskassa
ja pitäisi jo osata ottaa vastuu koko komppaniasta.

Miten helvetissä mä tähän kärpäspaperiin tartuin?
Miten kummassa mä tähän liemeen jouduin?