Miten sitten kävikään?

Neljä-viisituntinen kaikenlaisissa yleisissä kulkuneuvoissa on pitkä aika

Siinä kerkeää moneen otteeseen miettimään,

että mitäs tulikaan tehtyä?

Minne sitä on matkalla?

Ja mitähän siellä vastassa odottaa?

Onko hän sellainen, joka pitää kiinni aikatauluista

vai istunko tienposkessa odottamassa noutajaa?

Ja mitäs jos en viihdykään?

Tai hän ei pidäkään minusta?

Tai olo on vaivautunut ja hankala koko viikonlopun?

Mitäs jos...

Eikun lopeta jahkailu,

mene, ole, tunnustele,

katso kuinka menee.

Anna itsellesi aikaa

ja ennen kaikkea

anna myös sille toiselle aikaa.

Bussi pysähtyy 

ja minua on vastassa mies,

jonka hymy on korvasta korvaan

ja ilo näkyy silmistä ja koko olemuksesta.

Halaus ja suukko,

tervetuloatoivotus

ja ottaa mun reppuni ja kantaa sen autoon.

No jopas tuntui mukavalta!

Viikonlopun aikana minua käsitellään kuin pientä prinsessaa.

Minulle keitetään aamukahvit

Käymme katsomassa kylillä ja halleilla ja ympäri ämpäri

Minut esitellään iloisesti ja silmissä ilo ja ihastus.

Ja ihan kaiken kansan nähden saan halauksia

paijauksia ja suukkoja

Keskustelu polveilee kaiken maailman asioissa,

pienissä ja suurissa,

mikään ei tunnu hankalalta puheenaiheelta

eikä hiljaisuuskaan ole painostava.

 Olen mukana lämmittämässä savusaunaa,

uimme ja saunomme.

Minulla ei ole minkäänlaista tarvetta peitellä arpista torsoani.

Ei ahdista läheisyys

eikä musta tunnu, 

että mua esitellään kuin kantakirjalehmää

tai metsästyspalkintoa.

Mun ei tee mieli pistää satasella hanttiin.

Tämä tuntuu vain tutulta ja turvalliselta

ja hyvältä.

Sunnuntaina hän vie minut bussille,

pitää minua kädestä koko ajomatkan,

pyytää soittamaan, 

kun olen päässyt kotiin

ja 

jää odottamaan ihan siihen asti kun bussi tulee

ja minä kiipeän siihen.

Kotimatkalla bussissa on tavattoman kuuma.

Pintaan nousee hiki

ja savusaunan tuoksu leijailee ympärilläni....
kohta varmaan savuhälyttimet pärähtävät käyntiin

Onneksi olen hullu ja lähdin kauas katsomaan miltä maailma siellä näyttää!