Meilahti kutsui tiistaina taas.

Tosin vain fyssarikäynti, mutta syöpäosastolle kuitenkin.

Meikku tekee jotakin mun psyykkeelle.

Vieläkin. 

Joka käynti pikkasen helpompi,

mutta aina vaikuttaa.

Enää en sentään voi pahoin.

Ihan täyspäiseksi en tunne itseäni sinne mennessäni.

Käytävillä näen kohtalontovereita.

Vähän niin kuin salainen, yhteinen kieli:

Kannustava katse ajatuksella "hieno peruukki"

tai "ihana hiussänki" ja toinen kyllä tajuaa.

Tuhansia tarinoita ja rankkojen hoitojen kestäneitä.

Mennessä puhelimen akku on ladattava täyteen,

koska kotimatkalla nollataan nuppi musiikilla.

Yleensä raskaalla metallilla.

Manson, Slipknot, SOD, FFDP, A7F....ja sit tietysti Cornellin ihana raspinen räkä-ääni <3

Suljen ulkopuolelle koko muun maailman 

ja käännän katseeni sisäänpäin 

ja keskityn lataamaan itseni....

Nyt minua ei ole lupa puhutella!

Iki-ihana tyttäreni lahjoitti minulle kuulokkeet kun makasin Kirrassa tulehtuneen leikkaushaavan takia ja kitisin, ettei ole musiikkia.

Siitä lähtien ne on ollu mulla jatkuvasti mukana.

Seuraava kerta Meikkuun ilmeisesti ja toivottavasti vasta vuositarkastukseen.

Ja silloin on taas erilainen jännäkakka....