Uusi vuosi sujui ihanan rauhallisissa tunnelmissa.
Duunissa yhteen ja kaupan kautta kotiin.
Seitsemäksi kylille katsomaan suurta ilotulitusta ja kaheksalta vielä tytär junalta kotiin.
Ruokaa. Viiniä. Kuohuvaa. Juustoja ja lautapeliä.
Tyttäret ja mamma collegehousuissa ja hyväntuulisena leppeissä tunnelmissa.
Vähän erilaista, mutta aivan mahtavaa.
Välillä näinkin.

Tänään sit mietin, että onko eka ikäkriisinpoikanen kun mietin, että olis kiva olla aikuinen ja ehkä pukeutua niin kuin nainen. Mutta tytär totesi, että voihan sitä välillä laittautua ja sit taas olla normaali :)
Minä kun olen se mamma, joka moshaa heavykeikoilla.
Jolla on korvat koruja täynnä.
Jolla on muutama tatuointi ja pojalta peritty nahkatakki.
Joka ehkä tarvitsisi nuoremman miehen kun omanikäiset ei pysy vauhdissa mukana.
Mutta aikuinen olen.
Olen kantanut vastuun omasta laivastani pitkään yksin ja mielestäni onnistunut.
Olen joutunut tekemään todella kovia valintoja ja päätöksiä ja seison niiden takana.
Seison selkä suorana ja katson suoraan silmiin.
Eikä mua noin vain kaadeta.

Menneestä vuodesta meni yli puolet syöpähoidoissa. Ja toinen puolisko yrittäessä räpiköidä takaisin elävien kirjoihin ja oravanpyörään. Pelkään hetkeä, jolloin mun pitäisi päästää joku lähelleni ja näyttää arpinen torsoni. Pelkään, etten enää osaa.

Uudelta vuodelta en odota mitään. Enkä luvannut mitään. Enpähän ainakaan pety ;)
Mutta sen tiedän, että parhaani teen.