Sisäinen myrsky

No nih, nyt kun tämänpäiväinen sisäinen tsunami on rauhoittunut, voi ruveta järjestelemään sanoja jonkunmoiseen järjestykseen ja ehkä analysoida mistä helvetistä oli kyse.

Tänään oli taas juoksukoulu.
Tykkään ihan sikana ja vetäjät on vanhoja hyviä tuttuja,
mukavia, kannustavia ja treenit on olleet vaihtelevia.
Eli nou problem.

Ihan hirvee keli, vettä tuli taivaan täydeltä, täti Esteri on vissiin nauttinut oluita, kun sateelle ei loppua näy.
Mutta sateella on hyvä juosta ja kotona odotti sauna.
Että mitä sitten jos sataa?
Nou problem.

No yksi kurssilaisista kertoo ummet ja lammet mitä hän treenaa ja kuinka paljon, kovaa, korkeelta, lujaa ja usein.
Eikä siinäkään ongelmaa.
Ei ehkä vaan ole järkevää tulla "sohvaperunoiden juoksukouluun", oisko se puolmaraton tai peräti maraton oikea treenimissio?
Ei siinäkään ongelmaa.

Mutta tää mun kroppa.
Voi perkele sentään.
Suonenvedot on palanneet ja vasen pohje elää ihan omaa elämäänsä.
Välillä on vasemman jalan varpaat solmussa tossun sisällä ihan niinkuin tennarinnarut...paitsi että viimeksimainitut ei meinannu pysyä kiinni.
Ihan v*tun kova lenkki, mulle ei muille.
Ja mulla v-käyrä lähti jyrkkään nousuun.
Kun ei vaan kroppa ole yhteistöhaluinen.
Kun haluaa niin paljon enemmän kuin kroppa just tänään antais myöden.

Tehourheilija ja vetäjä kuitenkin muistuttavat,
ettei jokamimmi ehkä vielä juoksis mun hoitojen jälkeen.
Kannustavat ja hiljentävät vauhtia ja mulla nousee pala kurkkuun.
Sanonkin, että kohta mä itkeä tillitän
Ja toinen nauraa, että onneksi sataa...
Nauretaan.
Ja taas juostaan.

No, on vain yksi suunta
Ja se on ylöspäin!
Ja mä tykkään suunnattomasti tekniikkaharjoituksista!
Ja porukka on hyvä!
Ja mä jumalauta kyllä vielä juoksen!