Tänään on välipäivä kaikesta muusta paitsi namilakosta.
Pitää kai vähän himmata kun pyörin yöt kuin väkkärä.
Energiaa olis vaikka kuin
ja päätä ei saa pysäytettyä.
Muutama yö vielä menee, mutta sit rupee lyhyet yöunet jo vaikuttamaan työhön.
Viime yönä nukahdin, mutta heräsin muutaman tunnin jälkeen. Sitä edeltävänä yönä pyörin aamuyöhön ennen kuin nukahdin.
Sama juttu oli silloin kun aloitin salitreenit.
Kyllä se sit rauhoittuu.
Jossain vaiheessa.

Ja ihmisillä on kevättä rinnassa.
Sen huomaa vaikka mistä.
Mutta turhan huulenheiton sijaan olisi ehkä aika minunkin taas tehdäkin jotain.
Mutta siinäpä se, kun musta tuntuu,
että mulla menee nykyään pupu pöksyyn heti kun pitäisi sammuttaa moottoriturpa.
Pelottaa näyttää silvottu torso.
Pelottaa antaa toisen koskettaa, kun tietää että paikoitellen on täysin tunnoton.
Pelottaa, ettei mikään enää olekaan niin kuin ennen,
vähän niin kuin olis menny rikki.
Ja osittain onkin.

Ehkä olisi ollut helpompaa prosessoida näitä, jos hoitojen aikana olisi ollut vakisuhde.
Mutta kun ei ollut niin käänsin asian niin päin,
että kenenkään ei tarvinnut nähdä ja yrittää ymmärtää sitä puolikuollutta naisenraatoa, joka täällä ajoittain raahusti.
En olisi jaksanut/pystynyt/kyennyt antamaan kenellekään yhtään mitään.
Ja tytärparka, joka joutui mun kärvistelyä katselemaan.

On se vaan ihan helvetin kovaa,
että kaiken muun paskan lisäksi vielä kantaa moisia ajatuksia.
Toivottavasti joku joskus mulle todistaa, että olen väärässä...