Minulla oli puolipitkät, luonnonkiharat ja itsepäiset hiukset, jotka aika-ajoin kirosin kuumimpaan hlvettiin. Sitten sytostaatit veivät kaikki karvani. Kaikki muut paitsi säärikarvat, jotka kyllä olisivat saaneet kadota koskaan enää takaisin tulematta. Eikä se karvanlähtö rajoittunut kropan ulkopuolelle,  myös kehon sisäpuolella on karvoja ja nukkaa, jotka sytojen vuoksi lähtevät. Nenäkarvat. Hengityselinten "karvat". Suoliston "nukka"...
Eniten kaipasin kulmakarvoja. Naama on vaan jotenkin niin hassu ilman niitä. Ilmeetön puolikuu. Aamulla peilistä katsoi joku kummajainen ja jotenkin tunsin olevani koko tilanteen ulkopuolella. Peilissä en ollut minä.
Opin olemaan meikittä, ku ei ollut ripsiä, joita maalata.

Kaikkihan kasvaa takaisin. Osa normaalisti ja osa erilaisena.
Kaipaan pitkiä, vahvoja ripsiäni. Ja kun näen jonkun käkkäräpään, huomaan ajattelevani, että toivon hänen arvostavan kiharapehkoaan.
Luulin olevani erilainen, mutta kai se vaan on niin, että asioita arvostaa vasta kun ne menettää....