Viime yö meni pyöriskellessä koko maailman kaatuessa niskaan.
Miksi ihmeessä sitä herää aamuyöstä miettimään syntyjä syviä, kun ei oikeesti voi tehdä millekään mitään.
On pimeetä ja yksinäistä.
Ja maailma kaatuu.
Eikä millekään näy päätä eikä häntää.
Eikä oikeen viitsi soittaa kenellekään,
kun kuitenkin tietää,
että tämä nyt tuntuu tältä
juuri tässä ja nyt
ja huomenna tuntuu ihan erilaiselta
kun valo karkoittaa möröt ja menninkäiset.

Ja niinhän se melkein olikin.
Mutta mulla on kyllä ihan todellisia "mörköjä" lurkkimassa nurkan takana...
Älä kysy, en kerro kuitenkaan.