Mä olen vähän niin kuin takiainen.

Pehmeän piikikäs

ja sellainen inhottavan ihana

Ja ihan todella hirmusen lujasti takertunut elämään.

Ja jotenkin on käynnissä sellainen juoksuaika.

Mennä viipotan enemmän kuin pysyn paikoillani.

Koko ajan pitäis olla jotakin.

Ja onkin.

Lähden, menen ja tulen takaisin.

Tuntuu vähän siltä,

että nyt on se hetki,

kun syövästä on toivuttu

ja jaksamista on enempi ja

varovaisuus on väistynyt.

Elämä tuntuu.

Se tuoksuu

Ja maistuu

Sen voi kokea ihan jokaisella solulla

Ihan koko vartalolla

ja kaikilla aisteilla.

Olenko mä voitolla?

Sitähän ei tiedä,

Ja ehkä myös siksi menossa koko ajan.

Mua on rajusti muistutettu siitä,

että voi tapahtua ihan mitä vaan,

että mut voidaan keskeyttää,

kaataa,

mun elämäni voidaan totaalisesti sekoittaa

ja nyt pitäis keretä kertomaan kaikille kuinka tärkeitä ne on

kuinka paljon heistä välitän 

Metsä tuoksuu jo kypsälle.

Sateelle, mullalle, sienille ja syksylle.

Ilma on aamulla kuulas.

Happirikas ja kostea.

Ja mun pitäis taas opetella käyttämään sukkia.

Ja pitkiä housuja.

Ja muistaa ottaa matkaan mukaan takki...