Edellisyönä näin taas unta miehestä.
Ei kai siinä sen kummempaa,
Olen ennenkin nähnyt.
Niin miehistä kuin naisistakin.
Eroottisesti latautuneita
ja ei niin eroottisesti latautuneita
ja painajaisia , joista herää itkien
ja hölmöjä unia, joista herää omaan nauruuni.

Mutta syöpähoitojen aikana ja jälkeen unet katosivat kokonaan.
Ei minkäänlaisia unia ollenkaan.
Ei unia eikä unelmia.
Kaipa sitä nukkui sellaisessa myrkkypöhnässä,
että aivot vain halusivat levätä ja
olla rauhassa.
Kaikki oli jotenkin "hold'issa".

Meni tosi pitkään ennen kuin unet tulivat takaisin.
Mutta ne eivät ole enää samanlaisia.
Näen hyvin harvoin unia
(joojoo, tiedän,
unia on joka yö, emme vain muista niitä)
Eroottisesti latautuneita unia ei ole enää ollenkaan.
Ja vaikka näen unta miehistä,
en koskaan päästä heitä iholle.
Tämä varmaan johtuu siitä,
että pelkään näyttää sota-arpeni.

Ja samahan pätee ihan elävässä elämässä.
Moottoriturpa, rouva suurisuu,
kaksimielisyyksien kruunamaton kuningatar,
somedomina, ihan mitä vaan,
mutta kun tulet tarpeeksi lähelle,
minätyttö pakitan kiireesti piiloon...

Oisko jo aika ottaa pää pensaasta ja tehdä jotain?
Oisko jo aika näyttää maailmalle,
että tässä mä perkele vaan olen,
arpineni, kiloineni, särkyineni,
mutta iloisena ja elossa?
Nauruni raikuu vielä,
vieläkin juon osan teistä pöydän alle
ja vieläkin tanssin pöydillä
ja laulaa rallatan.
Tässä mä olen!
Tule ja vie!
(äläkä päästä mua livahtamaan pusikkoon piiloon!)