Blogitekstisuositus

Tänään tahdon

Tänään tahdon metsään. Tahdon haistella metsän kosteutta ja nähdä peurat ja ketun ja korpin ja muurahaiset. Tahdon löytää sieniä. Ta...

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Syksy ja syystoimet.
Kuvassa elämänsä syksyyn saapunut kehäkukka.

Tuolla pihalla touhutessa ajatus juoksee vapaana
ja poukkoilee ihan kaikessa taivaan ja maan välillä.
Elämästä kuolemaan
Maasta taivaaseen
Rakkaudesta, rakastetuista ja rakastelusta
Ja siitä ehkä taas ruokaan
Ja sit kahvituttaa ja on tultava sisälle.
Ja sukat on märät ja toinen sääri taas verillä...

Mutta yksi vähän "pidempi ajatus" mun täytyy jakaa.
Mun kroppani ei enää syöpädiagnoosin jälkeen ole ollut minun.
Se on lääkäreiden, lääkefirmojen ja sairaaloiden omaisuutta ja leikkikenttä.
Paljon ei muita leikkijöitä ole näkynyt...
En tiedä kuinka monta leguria on mua tutkinut ja tökkinyt.
Enkä tiedä miten monta neulaa muhun on isketty
tai kuinka monta litraa myrkkyä suoniin tiputettu.
Hoitajat on yleensä helläkätisiä ja kysyvät "saako pistää", "onko kaikki ok" ja "eihän neula pistä tai tunnu" tai varoittavat "nyt voi sattua" tai "nyt pistää".
Asiahan on ihan selvä,
että sattuu ja pistää ja kirvelee
Ja yhtä itsestäänselvää on, että toimenpiteet on tehtävä.
Mutta hoitsut kuitenkin antavat mulle valheellisen kuvitelman, että mun kehoni on minun ja minä päätän.
Osa legureista sen sijaan vain "käy kimppuun",
saattavat mutista jotakin käsittämätöntä
ja tekevät työnsä.
Osa ei tiedä mihin pitäisi katsoa,
kun tutkitaan naisen rintoja.
Heille minun kehoni on työpaikka,
eikä mitään väliä kiinteistön omistajasta.
Mutta onneksi suurin osa lääkäreistäkin on empaattisia ja mukavia.
Eipä taida olla helppoa olla lääkäri.

Mutta eipä ole helppoa olla minä.
Kun lääkärit ja hoitsut lopettavat tökkimisensä
minä olen se,
jonka pitää elää tämän kropan kanssa.
Mulle ne arvet jäävät,
Mulle ne mustelmat tulevat,
minä se voin huonosti
ja kipuilen
ja kärvistelen.
Minun pitää kestää tämän kropan kanssa.
Enkä välttämättä halua/jaksa/pysty enää miettimään
jonkun toisen kropan haluja tai tarpeita tai kipuja.
Miten ihmeessä joku saa parisuhteen pysymään koossa tässä prosessissa?
Mulla on täysi työ tulla toimeen itseni kanssa!
Vai oisko se niin,
että kumppanin kanssa voi käydä läpi asioita ja
ehkä "parantua" nopeammin?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti