Se jokavuotinen syöpäkontrolli...neljäs kerta

Syöpäosastolla käynti on aina oma juttunsa.
En oikein osaa selittää,
mitä mä tunnen.
Se ei ehkä ole pelkoa, eikä se kyllä ole inhoakaan,
jännitystä ja jotenkin sellainen vähän yök-olo.
Vähän pihalla, vähän poissa ja jotain sellaista selittämätöntä räpinää sydänalassa.
Sanon usein, etten ole ihan täysipäinen

Koen syöpäosaston paikaksi,
jossa on läsnä todella vahvasti paljon tunteita:
pelko, kuolema, vahva elämänhalu ja taisteluhalu.
Myös luopumista, luovuttamista, voimattomuutta ja vihaa tilannetta kohtaan.
Osa kulkee peruukissa,
osa pipossa,
osa ylpeästi siilitukassa ja
osa on kauhuissaan miettiessään mahdollista hiusten lähtöä.
Osa odottaa vastauksia, osa on keskellä hoitopolkua ja
osa jo tietää, mistä on kyse.
Osalla on sellainen tilanne, ettei enää koskaan kulje ilman pirua olallaan.
Meillä kaikilla on yhteinen vihollinen
ja jotenkin tuntuu siltä,
että me ymmärrämme toisiamme ihan ilman sanoja.
Katseet kohtaavat ja näemme toisemme sisarina ja veljinä.

Tänä vuonna mulla on pelkkä mammografia ja utraäänitutkimus.
Sädehoito on muuttanut rinnan koostumuksen niin kompaktiksi, ettei mammossa näy kaikki
ja ultra saattaa paljastaa sen, mitä mammossa ei näy
Kumpikaan ei satu eivätkä ne ole kovin epämiellyttäviä.
Ultrassa tosin lääkärin pysähtyminen johonkin kohtaa ultraäänilaitteella
aina aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä.
Ja mulla leikkausarpien aiheuttamat hermoratojen katkokset tekee sen,
että kipu iskee välillä kuin veitsen viilto
(sama tunne ihan jo dödöä levittäessä)
Mutta sen kestää,
usein en ymmärrä mitä lääkäri sanoo, eikä sillä välttis ole mitään tekemistä sen kanssa
että leguri puhuisi jotenkin epäselvästi.
Mä en vain ole ihan mukana...

Tänään löysin odotushuoneesta puolitutun,
jonka kanssa juteltiin syövästä ja omista hoitopoluistamme sen ajan
kun odotimme tutkimuksiin pääsyä.
On helppo puhua ihmisen kanssa,
joka on läpikäynyt samat asiat.
Hän oli kahdesti jo taistellut syövän kanssa.
Ja menetti siskonsa syövälle.
Hän oli valmis ennen minua, tuli vielä kertomaan,
että kaikki oli hyvin
ja mikään ei ollut sen luonnollisempaa, vilpittömämpää ja itsestään selvempää
kuin halaus ja "pidä huolta itsestäsi"-toivotus.

Onnellisena voin todeta, että mulla ei ole tutkimuksista mitään kerrottavaa.
Kaikki hyvin.
Ei muutoksia.
Ei kovin montaa ultakojeen pysähdystä.
Kaikki hyvin.
Mikä helpotus, nyt haluan vain pois HYKSistä....

Hömelö tunne ei helpota.
Kävelen melkein koko matkan Meilahdesta juna-asemalle.
Matkalla vedän vielä kunnon pannut:
jalkakäytävän ja fillaritien välissä on pieni katukivetys,
joka on sopivasti jäänyt lumisohjon alle piiloon
ja minähän sit astun siihen sillain vinosti,
että polvistun sohjoiselle jalkakäytävälle.
Yleensä sitä yrittää nousta nopeesti ja vilkuilee, ettei kukaan vaan nähnyt,
mutta tänään en todellakaan jaksa välittää.

Olisin kerennyt junaan, jos olisin juossut viimemetrit,
mutta mulla ei ole kiire mihinkään.
Just nyt on hyvä juoda iso latte ja pysähtyä vetämään henkeä.
Katsoa ohi kiirehtiviä ihmisiä ja ajatella:
"ette tiedäkään, miten hyvä päivä tänään on!"

En så fin jul!

I år - äntligen - fick jag alla mina småttusar hem o fira jul!

Döttrarna har ju varit här och svärmor/famo,

men sonen har varit kring värden - ut på havet eller

jobbat på Åland och inte kunnat komma hem

Men i år är dom alla här!

Dagen före julaftonen var superfin.
Vi packa oss i bilen och började med en runda till släkt och vänner i vår gamla hemby. 
Julklappar, julhälsningar, kramar och "nyheter"
Och så blev jag i vänfamiljens backe med min bil.
Tur så fanns det bättre kuskar i huset,
som kunde hjälpa mig.
Och sen till svärmor/farmor, för i år kommer hon inte att fira med oss.

Sen blev det gravgården - mommo, mofa, fafa, och famos sambo aka barnens bonusfafa - alla fick sina ljus och hjärtevarma hälsningar.
(Jag pratar med dem när jag går till gravarna
och jag tycker inte att det är nåt underligt i det)

Vet ni att man kan fira jul utan att stressa ihjäl sig?

Julaftonen åka barnen till deras far och äta julgröt.
Jag blev hemma och förberäda julematen.
I år har vi ingen skinka.
Det är ingen statement - ingen av oss bara gillar skinka så jättemassor.
Så jag satsade på fisk och fisk och fisk o rökt kalkon och lite vilt.
 

När barnen kom hem
satte jag eld i bastun och min äldsta dotter och jag for ut på en 5 km promenad.
Härligt väder, -10 grader och sol, skönt på alla de vis.
Och bastun tinade upp allt det som frös...

Såsom alla andra så åt vi också oss fyrkantiga. 
Såååå gott! 
Gott sälskap gör maten ännu godare. 

Och julklappsutdelning 

Jag måst ha varit jättesnäll hela året eftersom jag fick många fina juleklappar.
Många fler än jag väntat mig,
mycket mer än jag önskat mig
och allt fint och användbart och jättevälkommet.

 Sen då?

Jo lite mer öl o vin och gammaldags brädspel - Rappakalja.
Glatt gapflabb och en fin slut på en fin dag.

Det känns fint att vara mor till tre så fina unga människor.

På juldagen sparka jag mig själv i aktern och åka iväg till simstranden för att ta ett dopp i vaken.
Har varit på väg många dagar, men märker att när det blir längre pauser så känns det svårare att dra sig iväg 

(åj nej, förlåt, mina tankar fladdrar hit o dit - på tv:n är Jude Law o han är bara såååå jävla sexig...)

På eftermiddagen kom äldsta dotterns sambo.
Och jag som trodde att man inte behöver äta på många dagar efter julaftonens matmängd men proppa i mig fisk o kalkon igen med stort iver...
Kanske det ändå är lite "lättare" med fiskar o fågel...
Eller kanske jag bara försöker övertala mig att det är så...

Och så packade dottern sig iväg.

Vet ni, det känns alltid lite ledsamt när dom åker iväg.
Många år har den äldsta och den yngsta bott för sig själv,
men alltid känns det vemodigt när dom far.
Undrar hur grymmt det känns när den mittersta igen flyttar ut.....

Julen har varit fin, en av de finaste.
Jag älskar stöka och kocka och kejka till mina nära och kära. 
Jag har ofta skämtat att jag har säkert i mitt föregående liv varit en "madam" i mitt egna , stora gästgiveri...

Julen är inte ännu slut,
ännu flere lediga dagar och jag har ännu två av tre småttusar hemma
Så fint!

Ystäväni

 Siinä sä istut mua vastapäätä.

Kymmeniä vuosia ollaan tunnettu

viimeisimmät 10-15 pidetty tiheämmin yhteyttä.

Olet aina ollut siinä kun olen sinua tarvinnut.

Ja sinäkin olet välillä tarvinnut minua.

Sinun kanssasi on ollut hyvä puhua,

käydä läpi elämää,

sydänsuruja,

kipuja ja tuskia.

Sun kanssasi ollaan aina puhuttu kaikista asioista

niiden oikeilla nimillä. 

Olet ollut mun tukipilari,

mun perseeseen potkija,

mun sparraaja

mun tsemppaaja.

Olet usein soittanut juuri silloin kun olen sinua eniten tarvinnut.

Jokaisella pitäisi olla tuollainen ystävä kuin sinä.

Avoin, utelias, luotettava.

Jossain toisessa ulottuvuudessa

jollakin toisella vuosisadalla 

meistä olisi ehkä voinut tulla jotain muutakin kuin vain ystäviä.

Kiitos, että olet olemassa!

Music-musik-musiikki

No pysytääs musiikissa

Vaikken mikään shoppailija ole,
niin musiikkia ja keikkoja,
niitä mä suurkulutan.
Elämyksiä yli kaiken muun.
Musiikki elää minussa voimakkaana, on aina elänyt.
Mulla on mahtava mielikuvitus ja se saa mut tuntemaan musiikin ehkä syvemmin.
Tiedän, että muksuni ovat samanlaisia,
perineet nämä geenit äidiltään.
Näen sen vanhimmassa tyttäressäni,
kuinka hän moshaa äitinsä kanssa ja
kyyneleistä hänen silmissään live-esityksen aikana,
kun musiikki vie hänet jonnekin ihan muualle.
Kuulen sen tyttäreni kauniissa, lujassa, vahvassa laulussa,
kun hän kuuntelee musiikkia täysillä
ja tyhjentää päätään musiikin voimalla.
Näen sen pojassani, kun hän sulkee silmänsä ja
laulaa äitinsä kanssa täysillä musiikin mukana,
lujaa ja vailla minkäänlaisia estoja.
Me kaikki kuuntelemme, laulamme surumme, rakkautemme, ilomme, eromme, kaipauksemme - kaiken!

Auto on otollinen kuuntelupaikka,
pieni ja kompakti mesta, jossa musiikki jumankekka kuuluu.
Cd:t koneeseen ja nupit kaakkoon - ei vain kuvainnoillisesti
vaan ihan oikeesti.
Mä olen välillä se jumpsis-tömpsis-auto, jonka kuulee pitkän matkan päästä.
Tai kuulokkeet päähän - niillä voi kätevästi sulkea ulos koko muun maailman.

Kuuntelen uutta ja vanhaa, ihan ilman ennakkoluuloja
ja usein omia rajoja rikkoen, omia laitoja venytellen.
Välillä löytyy jotakin minulle aivan uutta ja uskomatonta.
Yleensä raskaamman puoleista, mutta myös kepeämpää
esim lattarijuttuja, puhdasta rockettirollia, countria, tanssimusiikkia, svensk pop´ia,
kepeetä ja iloista.

Tässäpä sulle esim. jotain vähän erilaista:
 https://youtu.be/QTepSdETW0k

Jos musiikki ei ole sun juttus, niin et taida ymmärtää mistä puhun.

Spotify kertoo, mitä meikämuikku on kuunnellut eniten tänä vuonna.
Ja mikä genre on sitä mun genreä.
Statistiikkaa, statistiikkaa...
Ja arvatkaas, mikä on ehdottomasti kärjessä?
No Stam1-nami-na (siis Stam1na)
Äijillä on ihan helevetinmoinen isku!!!
Ja kyse ei ole vain tahdeista, vaan myös sanoituksista,
ihan ilman ennakkoluuloja, kuunteles tän sanoja:
https://youtu.be/S7FyaBk3Z60
Tai vähän rajummalla kädellä kuolemasta kauniisti:
https://youtu.be/aADyoKq1bPA


Oi että mä rakastan!

Kun aivot eivät sammu

Mulla on ollut iänikuisen vanha loimi täkkinä 

ja itse asiassa se on jo niin loppuunpesty,

ettei se kunnolla lämmitä.

Aina saa vilukissa kaivaa jotain lisälämpöä 

(paitsi silloin kun tulee ne hetket, kun hikeä pukkaa

ja jopa ajatus täkistä on liikaa)

Tyynykin on mitä on

vanha ja littana

 

Tuli black Friday-Saturday-Sunday-week-fourthnigt-whatever

ja käväistiin Jyskistä.

Mukaan kotiin tarttui tyyny ja täkki ja pari pöytäliinaa ja henkareita ja...ja...ja..

(ja minä kun inhoan noita teema-ostakaikkeamitäettarvitse-päiviä)

Tällä kertaa kannatti.

Neljällä kympillä hyvää tavaraa ihan kiitettävä määrä.

Eli nyt odotan iltaa ja sitä hetkeä,

kun saa kääriytyä uuteen, lämpimään ja ihanaan täkkiin.

Mutta joskus käy niin,

että väsyttää ihan vietävästi ja sitä vain odottaa, että saa painua pehkuihin.

Mutta kun sitten kellahtaa kömölleen bunkan pohjalle

niin aivot eivät päästä irti tajunnasta

vaan pitävät hereillä vaikka kuinka yrittää nukahtaa.

Nupissa kuhisee ajatuksia kuin mehiläisiä pesässä

Aivoissa on liikennettä kuin thaimaalaisessa kaupunkikeskustassa

Ja uni ei tule.

Yleensä mä en välitä siitä,

annan ajatusten juosta,

kyllä ne siitä väsyvät ja rauhoittuvat.

(tapa, jonka opin syöpähoitojen aikana)

Tai käyn mielessäni läpi kaikki isot lihasryhmät ja rentoutan ne tietoisesti.

Enpä ole koskaan kerenny käymään läpi koko kroppaa ennen kuin taju katoaa.

Mutta välillä ei pysty keskittymään edes siihen.

Korvien välinen kaaos on niin täydellinen.

Eilen kävi näin.

Nupissa pyöri hullunmylly,

jolla ei ollut päätä eikä häntää.

Jalkojen rentoutuksen jälkeen oltiinkin jo jouluvalmisteluissa

ja niistä juostiin avantoon

josta joululahjat tulivatkin mieleen.

Ai niin, ne varpaat...

mutta jos tänäjouluna tekiskin kalavoittoisen joulupöydän

ja miten mä kerkeen tekemään kaikki duunini ennen joulupyhiä

kun vuodenvaihteen jälkeen onkin ihan uudet ohjelmat

ja blaablaaablaaa

Nuorena hiljensin ajatukset hiljaisella radiolla

(aikaan ennen Spotifyta ja kännyköitä)

Joten eikun Spotify auki ja rauhoittumismusiikkia.

Ja kuulkaas 

taisin kuulla kaksi biisiä

ja olin untenmailla

Sen pituinen se!

More music to people!

 

...grymma drömmar...

Jag har inte på långalångalånga tider haft drömmar jag skulle minnas.
Men nu är drömmarna tillbaka.

Har haft både goda och dåliga drömmar

men som tur är inte alla drömmar lika "levande" som förra nattens mardröm....

Var på resa med min dotter i nåt exotiskt land
och under vår resa bryter inbördeskriget ut.
Ingen är säker, turister är lovligt byte för att göra vad man vill
eller använda som gisslan för att eventuellt få pengar.
Livet är ingenting värt.
Vi flyr i en full kaos och  hamnar ifrån varandra.
Jag hamnar på hårda platser och ser och upplever all den våld
som en människa kan tänkas göra mot en annan människa.
Har fullt upp att hållas i liv o letar febrilt efter min dotter.
Gråter inte än, kämpar bara så in i helvete, måst ju hitta min dotter!
Ilskan, vrede, ågan o kärleken kör mig vidare.
Vidare.

Tills jag ser henne.
Hon står där och karlarna cirklar runt henne som nå jävla hyenor runt sitt byte.
Dom rycker i hennes kläder.
Hon ser ut som om hon slutat kämpa,
hennes blick är nedfälld.
Min dotter.
Min krigare!
Jumalauta!!!!

Hatet, ilskan o vrede i mig får mig att rusa fram,
slå o sparka o sloss o göra allt jag kan för att få hyenorna o sticka till helvete,
dit dom hör, dit dom ska brinna i en evig eld o förbannelse.
Av nån underlig orsak flyr skitstövlarna o
jag kramar min dotter
Hon ser på mig och säger:
"mamma, du är krossad"
o jag svarar
"nej, jag är inte krossad jag är bara chockad över vad en människa kan göra åt en annan..."

Vaknar gråtande o det tar en god stund före jag lugnar ner mig,
före jag får skakat av mej grymma drömmens fiilis.
Blir och fundera att sånt här händer på riktigt,
i riktiga livet,
att tusen, miljoner kvinnor och karlar gråter över sina barn,
sina hustrun och män
sina systrar och bröder,
sina vänner och grannar
och dom vaknar inte i en varm säng i ett land var det råder frid o fröjd....

Influenssarokote

Tämä on Mörrimöykyn kolo,
herra Mörrimöykky ei ole kotona.
Eikä kuvalla ole mitään tekemistä tekstin kanssa...hehe ;)

On taas se aika vuodesta,
kun riskiryhmille tarjotaan influenssarokote.
Minä en kuulu riskiryhmään.
Syövästä huolimatta, olen täysin normaali ja mun pitäisi elää täysin normaalia elämää.
Paitsi että normaali ei enää ole sitä mitä se oli ennen syöpää.
Mutta se siitä.
Takaisin asiaan.
Olen kertaalleen ottanut influenssarokotteen.
Se oli silloin kun sikainfluenssaa vastaan rokotettiin.
Ja minä kaaduin piikin jälkeen viikon ihan hirveeseen flunssaan/influenssaan/räkätautiin,
joten olen katsonut piikit omalla kohdallani turhiksi.

Mutta tilanteet muuttuvat ja minäkin muutin mieleni.
Minulla on rakkaita lähiomaisia, joilla vastustuskyky on heikentynyt.
Enkä halua heitä tartuttaa millään lentsulla,
joka heille voi olla todella vaarallinen.

Eilen sain piikin ja tänään olkavarsi on melkoisen arka.
Mulla on myös kuumeeton poskiontelotulehdus,
joka vei ääneni kokonaan
Lääkäri määräsi siihen jo alkuviikosta antibiootit ja Duactit
ja nyt en enää oikein tiedä kumpaa perua on outo olo.

Mutta tiedän, että selviän.
Oli olo perujaan ihan mistä tahansa.

Rakkauskirje

Sinulle!

Sinulle, jota rakastan
rakastan salaa sinulta ja salaa kai itseltänikin
salaa, koska olen päättänyt asian piilottaa,
unohtaa ja haudata niin syvälle,
ettei se pääse minua mitenkään tunnekuohuna yllättämään
Sinulle, joka annat minun olla minä.
Kelpaan juuri sellaisena kuin olen
ja niin kelpaat sinäkin.
Olen hiukan outo mutta niin olet sinäkin
voitaisiin olla outoja yhdessä.
Sinulle, joka näet minut sellaisena kuin olen.
Ei tarvetta esittää, romistaa ja uhitella
ei tarvetta suojata ja piilotella.
Siltikin
Salaa
Sinua minä rakastan.

Inte bra med långa pauser

Jävlar så länge sen senast,
o efter långa pauser är det alltid svårt att få sej igång.

Hösten är här o vi har haft första snövarningen.
Råka sej så att vi var på väg på en liten tripp utomlands,
bara ett förlängt veckoslut,
men just de veckoslutet lovades de snö.
Jag har ju sommarringar - även så fortfarande
och skulle hem från flygfältet mitt i natten mellan sö och må.
Tog det säkra för det osäkra och åka tåg till fältet.
För tänk om det snöade ordentligt o där sku jag stå i sommarringar o fundera hur i helvete jag kommer hem!

Nå

Tågresan gick ju helt ok,
men den sista bussen som Reittiopas visade att jag skulle ta hem från tågstationen gick ju inte alls.
Så där stod jag mitt i natten o funderade att hur nu då?
I vår by är det inte så självklart att det finns / att man får taxin heller.
Men hade tur.
Fick åka en stor jävla skopbil riktigt för mej själv ända hem!

Och på måndagsmorgonen till jobbet efter en alldeles för kort natt. Vädret var lite kyligt men torrt.
Men
På dagen kom de snö som lovats.
O där satt jag o funderade, att kommer jag månne hem?
Utan att fara via diken eller mot nån medtrafikant?
Min morbror sa alltid att i halkan ska man köra som om man hade råa ägg under gas- och bromspedalen - inga snabba ryckningar!

Så heimåt bar de.
Sakta och försiktig.
Jag var ju inte den ända som hade sommartossor
så vi var många sniglar på vägarna!

O helt ok gick det!
Fast sista uppförsbacken till min gård var nog ett slitsas hit o dit.

Måst skaffa nya vinterringar.
Dom gamla ser bra ut och har helt bra nubbar,
men dom funckar ungefär som pulkor.
I snöväder fastnar jag i den mindsta backen, inget fäste alls.
Högst antagligen är ringarna så gamla att de blivit "hårda"
Inte precis nåt billigt att äga en bil!

Hade stora nöjet att få åka med i en hyrd Volvo på resan.
En ny modell med alla möjliga och omöjliga tilläggsfunktioner och grunkor o grejer o manicker.
Vi skratta att bilen var den sista modellen före den som man inte behöver ha nån människa som kör.
Säkert blir det säkrare att åka,
när bilen reglerar fart o avstånd o belysning o varnar för bilar i döda vinkeln osv
men det kan ju bli så att vi inte snart mera själv kan köra
utan vi glömmer hur man ska göra
eller så litar vi så blint på tekniken,
att vi inte har mer sunt förnuft och förnuft att vara försiktiga i urusla väderomständigheter.

Vem vet?
Om jag skulle få välja, så skulle jag inte ha en bil
o/eller skulle inte behöva själv köra.
Jag tycker inte om att köra, men nog åka med.

Tankar kring förhållandet/n

För att göra saken klar: jag är inte i förhållande för tillfället.
Man kan väl säga att jag inte haft ett förhållande i det traditionella tankesättet sen jag och min man skildes - för dryga 10 år sen.
Men hej - det är delvis mitt val.
Jag är inte nån stackare som är utan man,
nähä, det är mitt val...delvis.

Jag lever för fullt och har svårt att tänka mig att måsta tänka på nån annan
och nån annans tyckas och tänkas och tidtabeller och ev. barn o familjer o ex o dyl.
Jag älskar människor på många olika sätt
men jag kanske älskar mig själv så mycket att jag inte vill dela mig o min tid med nån.
Inte hela tiden

Det kräver nog mycket av en person

att passa in i mina system med extempore kommas o faras o flaxas

Jag lovar - jag är inte lätt!

Varför skulle jag då kräva att nån passar in i mina tidtabeller

om jag inte är färdig att passa mig in i den andras tidtabeller.

Skulle jag villa ha ett förhållande?
Skulle jag vill dela mitt liv med nån?
Skulle jag villa?
Jag vet inte.
Har jag nåt att ge en annan människa?
Är jag så hel att jag kan dela mig med nån?
Jag är inte säker.

 Och varför tänker jag på sånt här just nu?

Jag har en syster som har en stor åga över mig eftersom jag är allena.

Eller inte synligt har nån.

Jag har sagt henne, att jag sköter mitt o 

hon kan inte veta vad jag har eller inte har.

Jag gör inget nummer av mitt faras o kommas

men tammetusan

jag sitter inte hemma o gråter o åldras o suras

Har jag varit förälskad under de här åren?
Jo absolut, på många olika sätt i många olika personer,
i ny musik, i vackra bilder, i härliga texter, i livet, i stora och små.
Jag älskar så mycket o så starkt o stort, men inte kanske på de traditionella sättet...
Vi är alla fria själar och vi väljer våra stigar, delvis.
Jag tar min stig, låt mig dansa fram längs den på mitt egna sätt!

Mitä näet?

Kun katson minua, mitä näet?
Näetkö vanhan naisen,
jonka "parasta ennen" on jo mennyt?
Vai näetkö naisen,
joka on juuri oikeassa iässä?
Näetkö vakavan naisen
vai rämäkkänauruisen ilopillerin?
Näetkö rääväsuun
vai huulta heittävän naurattajan?
Näetkö runosielun?
Kirjoittajan, tarinan keksijän ja kertojan?
Itkijänaisen?
Näetkö akan, joka ei suostunut luovuttamaan
ja katoamaan maisemista tai kaivautumaan kiven alle?
Vai näetkö voittajan?
Näetkö äidin, palavasieluisen taistelijan?
Vai näetkö hiljaa hymyilevän sieluni?
Näetkö taistelijanaisen,
joka on käynyt läpi pienen helvetin?
Näetkö minut?

Luomisen tuskaa

 Voi tiedätteks sellaisen olotilan, 

kun olisi niin hirveesti kaikkea kerrottavaa,

että loppupeleissä kaikki tuntuu yhtä typerältä ja epäkiinnostavalta ja turhalta?

Kun on sanoja, jotka pyrkii paperille,

mutta niitä ei oikein niin kuin saa tottelemaan.

Ne tulee väärin,

ne taipuu hassusti,

ne antaa vääriä mielleyhtymiä

ne saattavat loukata...

Ihan just kaikkea sitä,

mitä kirjoittajan ei ehkä pitäisi ajatella.

Ajattelikohan Jumalakin (tai kuka/mikä se nyt sit olikaan) luomisvimmassaan,

että hei - toi ois makee...

eiku...

tolle vois vaikka tehä tommosen...

eiku...

tohon sopisi tommonen sarvi/häntä/käpälä/nokka/sakset....

eiku...

 Kaksi viikkoa mä olen paahtanut niska limassa melkein joka ilta jossakin kissanristiäisissä.

Älkääkä käsittäkö väärin,

mun tekemiset on tärkeitä

kuten myös mun kokoukseni.

Ei ehkä universumin tai planeettojen kannalta,

mutta mun maailmassa ne on niitä kaikkein tärkeimpiä juttuja

(vaikka mä niitä kissanristiäisiksi kutsunkin)

Mutta kaipaan ulos päivänvalossa

tai edes iltahämärässä.

Rakastan syksyn värejä,

ammennan niistä voimaa,

nautin niistä koko sielullani.

Ja haluan metsään,

mutta sinne on paha mennä koikkelehtimaan pimeellä.

Rakastan kuulaita, tuulisia syyspäiviä,

jotka punaavat posket ja tuivertavat hiukset linnunpesäksi. 

Rakastan pakkasen tuoksua...

Lainamökkikin pitäisi laittaa talviteloille.

Vedet sulkea ja vesisysteemit tyhjentää

ja ottaa omat kamat sieltä kotiin

ja luovuttaa avaimet omistajalle.

Mutta jotenkin se tuntuu siltä kuin antaisi talvelle periksi....

Olen aina kirjoittanut paljon.
Olen käyttänyt kirjoittamista vihani purkamiseen,
päiväkirjana,
rakkauteni kertomiseen,
uteliaisuuteni tyydyttämiseen - ihan kaikkeen.
Iloon ja suruun.

Eilen minun piti hakea tekstejä jotka sijoittuvat ihan sinne avioeron jälkeiselle ajalle.
Piti löytää tapahtumasarjoja ja päivämääriä.
Olen varma, että olen purkanut suruni, vihani, kummaksuntani,
itkuni, ihan kaiken tekstiksi.
Mutta ei - ei löydy.
Onko käynyt niin, että en ole pystynyt edes kirjoittamaan?

Löysin muutaman, tosi vihaisen, tulta ja tulikivenkatkua tihkuvan tekstin,
siinä kaikki.
Ne tekstit lähinnä hymyilyttävät nyt.
Käsialastani näkee, kuinka olen sylkenyt sanat paperille,
suoraa ja raakaa tekstiä.
Kuinka rikki olinkaan ja kuinka loukattu.
Kuinka pahasti kaikki sattui
ja kuinka syvästi tunsin tuskaa.
Olin melkein valmis kuolemaan.
Kuinka surin lasteni ja appiukon puolesta,
kuinka kaikki oli rikki ja hajalla ja suurta kaaosta.

Enemmänkin minua itkettivät tekstit ennen kuin oikea asianlaita selvisi.
Kuinka kauniisti kirjoitan miehestäni.
Kuinka kerron, miten hyvä isä,
miten hyvä aviomies,
miten suoraselkäinen ja rehellinen,
miten uuttera yrittäjä, joka tekee kaiken perheensä eteen.
Miten kerron kuinka rakastan ja arvostan häntä.
Kuinka hän on minulle tärkeä
ja miten haluan elää hänen kanssaan lopun elämääni
 

 Se rakastamani mies katosi kuin pieru Saharaan.
Tilalle astui kylmä, halveksiva, tilanteelle naurava idiootti,
joka ei välittänyt lapsistaan saatika vaimostaa,
jolle vain se uusi rakkaus merkitsi jotakin.
Meitä ei enää ollut.

On se vaan kummallista.
Minäkin haluaisin joskus vielä rakastua niin silmittömästi,
ettei millään muulla enää ole väliä.
Tai ei
En halua.
En ikinä halua sellaista tilannetta, etteivät lapseni olisi minulle tärkeitä.
He kun ovat elämäni tärkein voimavara,
suurin rakkaus, parhaimmat ystäväni, elämäni suurimmat ja kalleimmat timantit.
He ovat syy, miksi vielä elän.

Minussa asuvat naiset

Minussa asuvat naiset
useat ja monenlaiset
Jos näkisit minut, näkisit minut aidosti ja oikeasti,
huomaisit kaikki ne väriskaalat
mustat, valkoiset ja punaisen kaikki sävyt, lämpimät kylmät ja kaiken siltä väliltä.

Rakastava naiseni rakastaa suuresti, syvästi ja intohimoisesti,
rakastaa rajattomasti.
Sydämeeni mahtuu ihmisiä mahdottomasti.

Vihan naiseni vihaa rajusti ja palavasti,
jos minut suututat saa katua ikuisesti.
Mutta viha on tunteista se, jota tunnen todella harvasti.

Äiti minussa on leijona,
vahva ja rohkea,
kannustava ja kuunteleva.

Sielunnaisessa on arpia,
tummia ja punaisia
kuin poltiraudalla poltettuja
enkä niitä näytä
en sinulle, enkä kellekään muulle.

Se seksikäs nainen on vieläkin piilossa
vaikka se eli minussa todella vahvana
jonkun pitäisi suudella
pois näkyvien arpien tuska
ja ehkä myös koskettaa niitä sielun polttoarpia

Kuka näistä naisita hallitsee,
kuka on kuningatar?
Kuka on se joka näkyy ja kuuluu?
Se on se kokonaisuus,
joka kaikista näistä naisista muodostuu!

Vanha teksti naistenpäivältä 2008

Jaha,

tulossa ei ole rypistystä siitä, kuinka kaikki elämäni miehet unohtivat minut naistenpäivänä. 

Tai kuinka kaikki miehet vain haluavat saada, mutta eivät anna. 

Tai kuinka naisia pitää kunnioittaa ja lahjoa ja paijata. 

Ehei. 

Mulle (aina) sattuu ja tapahtuu. 

Minä olen se, joka käytännössä kokeilee sitä, mitä muut miettivät hiljaa mielessään. 

Tämä vain varoitukseksi lukijoille. 

Kevät saa mussa aikaiseksi kaikenmaailman reaktioita. 

Yksi niistä on sellainen, että haluaisin polttaa pois vanhan ruohon, vanhat lehdet, roskat ja tällä kertaa kohteena oli vanha rupunen parakki, joka kuitenkin pitää tuhota uuden sisäänajotien alta. 

Olen sitä kierrellyt kuin kissa kuumaa puuroa ja miettinyt, sormet syyhyten ja tikut taskussa. Lauantaina oli aivan upea "polttokeli" ja naapurikin sattui olemaan paikalla isommalla miesjoukolla ja kävin kysäsemässä, josko tarvitessa saan apua. Joo, tottakai... Eli tuumasta toimeen!

Kävin naapurustossa ilmoittamassa, että kohta savuaa, ja vastaus kuului: polta pois, pistä tuleen. Eli: MIKÄ ETTEI! 

Pian se mokoma syttyikin ja ihan kunnon liekkeihin, kun paikalle ampaisee joku vihainen viheriämielinen henkilö huutamaan lakia ja järjestystä ja uhkailemaan yhdellä jos toisellakin tapaa. No okei, sammutetaan paska! 

Mutta, mutta...kaikki tulta käsitelleet tietävät, että jos jonkun jutun saa kunnolla roihuamaan, niin sitä ei ihan noin vaan tavallisella letkulla sammuteta (ja ei kai me niiiin hirveeen aktiivisiakaan oltu).   

Eikä aikaakaan, kun palokunta tulee paikalle pillit ujeltaen. Ja minä selittämään. Pojat (naureskellen) selvittävät rouvalle, mitä saa polttaa, miten saa polttaa ja koska saa polttaa ja mitä EI EHDOTTOMASTI saa polttaa. 

Joka tapauksessa heidän on kokkoni sammutettava, koska ovat paikalla. 

Kysäisin, josko vikahälytyksestä tulee minulle lasku, johon pojat kertovat, etteivät HE mitään laskua kirjoita, paikalle tuleva POLIISI kyllä ehkä kirjoittaakin. 

Aha. 

Että poliisi. Että silleen.... 

Lisävedelle oli tarvetta, joten paikalle tuli paikallinen VPK. 

Ja heti sen perään poliisi. 

Minä taas tomerana ilmoittautumaan sanoin: Temppu ja sen tekijä... Eivät tainneet ihan uskoa vaan vilkuilivat "äijiä" pihalla. Keskusteltiin huumorilla höystettynä tilanteesta ja sain taas kuulla, mitä saa polttaa ja mitä ei saa polttaa, ja että parakkeja ei missään nimessä saa polttaa. Mutta hyvää sutkautusta ja letkautusta naurulla höystettynä. 

Tässä muutama:

Minä palomiehelle: älä pidä mitään kiirettä veden päällelaittamisessa, kerkee palaa vähän vielä, ota vaikka tupakkatauko...
Palomies: meinaatko, että nyt pitäis aloittaa tupakointi? 

Paloesimies: kyllä se nyt valitettavasti on niin, että meidän täytyy se sammuttaa...kun kerran ollaan tänne asti tultu.
Minä: Entä jos se uudelleen sitte roihahtaaä
PES: kuule, sinne työnnetään kyllä niiin paljon vettä, että ei se ihan noin vaan pääse uudelleen roihahtamaan (että vink-vink: jos se uudelleen syttyy, niin tiedetään kyllä, että sinä sen uudelleen sytytit).

Paloesimies alaisilleen: No kattokaas näin nätisti se sammuu, kun paikalla on kunnon kaivuri... Johon minä: ja hyvä naapurisuhde... 

Naapurin kaveri: No miks ei saa polttaa, ollaan mekin moneen kertaan poltettu ja ilmotettiin jopa ja sanoivat vaan, että saa polttaa... 

Palomies: kerroitko mitä poltatte?
NK: No...no...no, ei tainnu tulla sanotuksi.... 

Poliisi kysyi, jos olen aamulla sekoittanut pilleripurkit, kun tollasta menin tekemään.. 

vastasin, että saattaapi olla, mutta jätin sanomatta, että siinä tapauksessa ainakin tiedän, mitä minun EI pidä tänään tehdä! 

Poliisi: ja sit tyhjennät taskut ja annat kaikki tulitikut mulle.
Minä: Enkä anna, minä kun tupakoin...
P: Kuule sun polttamiset on kyllä tän päivän osalta poltettu (ja perään tosi tuima katse, josta jopa minä nolostun ja punastun)
M: älä katso noin hirveen pahasti, mua rupee hävettämään...
P: sietää kyllä hävetäkin! 

Poliisi: Kenen parakki se on?
Minä: minun...
P: ja kenen mailla se on?
M: minun....
P: ja kuka sen sytyttiä
M: no, minä....
P: JAAHA! 

Minä poliisille: no tuleeko tästä nyt sitten mulle lasku?
Poliisi: (miettii tovin) Rangaistukseksi menet metsään, haet sieltä kunnon risun ja annat itselleni selkään. Tulemme sitten sunnuntaina tarkistamaan tilanteen. (Lupasin heille kahvit, kun tulevat)
Naapuri: No, pistävätkö sut käsirautoihin?
Minä poliisille: Saanko pyytää naapuria apuun ruoskimisessa...? 

Poliisi: no mitä sä oikein ajattelit, kun noin teitä
Minä; no että hallitusti poltetaan pois toi parakki tosta uuden tien alta...mut ei se kai nyt niin hallittua ollutkaan...
P: no leviskö se tuli johonki?
M: no ei levinny, oli se siinä mielessä ihan hallittua...! 

Naapuri kavereilleen: No mihinkäs ne äijät katos, kun poliisi tuli paikalle? Naapurin rouva se niin tomerana meni poliiseja vastaan, mutta äijät tulee esille vasta kun virkavalta poistui paikalta...

Poliisi minulle: Kuinkas sä nyt tykkäät, että me tehdään
Minä: No sä katsot mua taas sillai tuimasti ja sanot, etten mä enää koskaan saa tehdä tällästä ja mä katson katuvana alas ja pyydän anteeksi, ja sanon, etten enää iiikinä tee näin ja sit sä voit vaikka vielä ottaa mua korvasta, jos susta siltä tuntuu.....

Minä palomiehille ja poliiseille: Naistenpäivän kunniaksi mulla on piha täynnä komeita miehiä!