Mikä ihme siinä on,
että kun muutoin osaa kääntää ajatukset siihen malliin,
että eka miete ei ole ei
niin tähän mun liikkumisprojektiin se ei niin ku vaan toimi.
Ollaan siis jo niin syvällä sohvan uumenissa,
että se prse painaa tonneja eikä nouse ei sit niin mitenkään.
Aina on mukamas joku Sitku tai Mutku tai Kohtku tai Eiku.
Ja kun mä prkle jopa olen uskovinani niihin.
Ja aikasemmin oli itsestään selvää,
että lähetään köpöttelemään.
No tänään tulin töistä ja keli oli kohillaan
Päivällä satoi ja maailma tuoksui märälle mullalle,
keväälle, kasvulle, kaikelle ihanalle.
Ja mä ajattelin,
että pistän tiski- ja pyykkikoneen pyörimään,
vaihdan romppeet ja lähen lenkille.
Koneet käyntiin ja banaani namaan ja...
ja sit tunkeavat vieraiksi Eiku, Sitku ja Mutku
Eiku: Eiku mä istahdan vaan hetken
Ja Sitku: Sitku mä oon levänny hetken niin mä jaksan paremmin
Ja mutku: Mutku väsyttää...
Ja ne meinas jo ympäripuhua mut sohvan uumeniin,
mut sit iski ajatus:
Minähän. Halusin. Lenkille.
Mitä tapahtui?
Mitä perkelettä?
Mihin katosi ulkoiluinto?
Ja minä otin ja vaihdoin releet
ja lähdin lenkille.
TÄÄLLÄ MÄÄRÄÄN MINÄ!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti