Mun on pakko saada tämä kirjoitettua ja deletoitua nupistani ennen iltaa. En voi mennä ystävien kanssa baanalle nämä ajatukset päässä, en missään nimessä halua oksentaa tätä olotilaa jouluruokapöydässä ystävien nieltäväksi...

Ihan helevetin lyhyt aika sitten seisoin keskellä ylämäkeä ja itkin. Itkin kurjaa olotilaani, kun sytopaskat veivät kunnon niin miinukselle, että tasaisellakin eteneminen etanan askelin oli ihan täysi työ. Keuhkot, aivot, koivet ja lihakset huusivat hoosiannaa ja mua pelotti. Pelotti ihan vitusti. Itkin voimattomuuttani ja lupasin itselleni, että joku kaunis päivä mä vielä juoksen nuo ylämäet. Laitoin lupaukseni vielä facebookiin ikäänkuin varmistaakseni, muistuttaakseni itseäni asiasta.

Ja koskas mä viimeksi olinkaan lenkillä? 

Koska mä viimeksi halusin jotain muuta kuin työpäivän jälkeen istua sohvalla aivokuolleena?

Koska mä viimeksi unelmoin?

Koska mä viimeksi luin kirjan? Halusin rakastella? 

Enkä nyt saatana halua kuulla, että "sinähän jäit sentään henkiin"!!!

Joo - ymmärrän, kovat hoidot, toipuminen saattaa viedä parikin vuotta. Mutta mä en halua elää aivo/tunnekuollutta elämää, tehdä töitä ratkeamispisteeseen ja sen yli, katsoa kuinka estolääkitys puree nostamalla painoa ja huonontamalla ääreisverenkiertoa ja käyttää "Freddykrueger"-hanskaa!! Mä en vaan nyt just näe tässä mitään järkeä. 

Hoidoissa monella oli joku tukihenkilö mukana. Kadehdin heitä, mutta toisaalta en halunnut ketään mukaani. En halunnut rasittaa ketään hoidoillani. En halunnut olla sairas. Ja jos murtuisin, en halunnut kenenkään sitä näkevän. Vähän niin kuin eläimet piiloutuvat kun ne sairastuvat. Pelkäsinkö näyttää, että olen heikko? Kyllä. Kuinka monta kertaa mun heikkouksiani on käytetty minua vastaan? Ja ettei taas lyötäisi puukkoa selkään...

Luoja, miten synkkä tekstiä. Mä olen vaan nyt niin väsynyt. 

Kyllä se tästä taas, edessä mukava ilta mukavassa seurassa, huomenna kaikki näyttää ihan erilaiselta. Ja nyt tämä jatkuva sadekin loppui, kamppeet niskaan ja lenkille: YLÄMÄET - TÄÄLTÄ TULLAAN!!