Olen pitkin päivää lueskellut vanhoja tekstejä. Omia ja äitini. Isäni kirjoitukset ovat sota-ajalta ja kuuluisivat itsenäisyyspäivään, mutta ovat raskaita luettavia.
Äidin teksteissä on usein runomitta ja usein hän odottaa, toivoo jonkun tulevan tervehtimään tai hän kertoo päivän touhuista ja keleistä ja kalasaaliista.
Vieraskirjat toimivat "päiväkirjoina"

Lähdetiin käymään haudoilla, halusin sytyttää kynttilät äidille ja isälle ja appiukolle ja anopin elinkumppanille.
Ja haudoilla kyyneeleet tulivat,
valuivat suurina, kuumina ja suolaisina ptkin poskiani.
Aina välillä iskee niin suunnaton ikävä....