Blogiteksti nro 112
Puhutaanpas peloista.

Ei ole paljoa mitä pelkään tai inhoan ja osa niistäkin on täysin irrationaalisia ja naurettavia. Tiedän sen itsekin.

Mulla on ihan hlvetin huono suuntavaisto ja siksi pelkään ajaa kaupungissa.
Mä en löydä mihinkään, kadotan korttelirallissa kokonaan suuntimat ja lisäksi tunnen stadia niin huonosti, että eksyn aina. Ilmansuunnat on mulle hepreaa. Lisäksi osa elämästä meni niin, että oli vain yksi auto ja sitä ajoi ja hallinnoi siippa, minä pidin huolta mukuloista ja koirasta. En suostu ajamaan stadissa, jollei mulla ole vieressä joku, joka kertoo mihin pitää mennä.
Pöpelikössä olen yhtä uuno, mutta rakastan metsää ja samoilua, joten se ei ole ongelma.
Minä, mikroautopimu, mopotyttö ja rämäpää...

Toinen pelko on joutua autolla veteen. En ole koskaan (onneksi) joutunut ja toivottavasti en joudukaan. Enkä edes tiedä, miten voisin sellaiseen tilanteeseen joutua, mutta jo ajatuksena ihan kammotus.

Kolmas pelon aihe on tulipalo. Ajatus siitä, miten kaikki tuhoutuu. Lopullisesti. Esineitähän voi ostaa uusia, mutta valokuvat, filmit, lasten piirustukset ja kirjoitukset. Ihan hirvee ajatus...

Ja jäälle en mene. Vasta sitten kun jäät kestävät traktorin, minut saa sinne. Ja sittenkin vielä vähän arvelluttaa.

En pelkää matelijoita enkä ökkömönkiäisiä. En pelkää korkeita paikkoja enkä pimeää. Lapseni ovat hyviä pärjäämään ja järkeviä, joten heidänkään puolesta en (paljoa) pelkää. Ja jos lapsistani on kyse, en pelkää ketään enkä mitään!!