Mikä tuhoaa ihmisen luonnollisen halun liikkua?

Kakarana juoksi paikasta toiseen ja minun perheessäni ei todellakaan kuskattu mukuloita harrastuksiin.
Luonnollinen tapa siirtyä paikasta a paikkaan b oli jalat tai fillari (tai pitkillä matkoilla bussi). Ja jossin vaiheessa mopo :)
Uiminen oli koko kesän kokopäiväinen harrastus.
Isoveli opetti uimaan ja välillä muilta kiireiltä kerettyään tuli autolla hakemaan rannalle.
Ne muistot on ihan älyttömän ihania!
Kukaan perheessä ei juossut tai hiihtänyt, tanssinut balettia, pelannut jääkiekkoa tai ratsastanut.
Ei ollut aikaa, kiinnostusta eikä rahaa. Tehtiin ruumiillista työtä.
Kun uutiset loppuivat ja tuli urheiluruutu, niin tv sammutettiin.

Koulussa oli pakko juosta. Oli pakko hiihtää ja omat sukset piti olla. Ne joilla ei ollut välineitä saivat lainata koulun koivuhalkoja, joita suksiksi väitettiin. Oli telinevoimistelua ja piti olla tietynlainen sisäjumppa-asu. Minun vartaloni sai kurveja paljon ennen muita tyttöjä ja vihasin niitä perkeleen pukuja!
Luisteltiin ja harjoiteltiin kaikenmaailman piruetteja ja hyppyjä. Mulla oli kotoa aika pitkä matka luistinradalle ja talvi-illat oli pimeitä ja kylmiä. Eipä siis tullut harjoiteltua omalla vapaajalla. Kadehdin tyttöjä, jotka sirklasivat, pyörivät ja hyppivät niin sirosti ja kauniisti. Kaikissa lajeissa kilpailtiin. Ja minua ei kilpailut paljoa kiinnosta.

Liikunnantunneilta lintsaamisesta tuli mulle taiteenlaji.
Neljännen luokan jälkeen en hiihtänyt montaakaan metriä, luistelin hyvin harvoin ja tunsin pururadan jokaisen oikopolun. Ainoat, joita rakastin olivat koris ja lentis.
Pesiskin oli sellainen pakollinen paha. Maila pelotti sen jälkeen kun tempaisin vahingossa syöttäjää täysillä kyynärvarteen...

Opistoaikaan löytyi taas liikkumisen ilo. Oltiin aikuisia ja saatiin valita mitä tehtiin eikä kukaan pakottanut mihinkään. Käytiin uimahallissa, keilaamassa, pelaamassa squashia tai pidettiin hyppytunti ja pelattiin flipperiä. Mutta 99%:sesti ihan oikeesti liikuttiin!

Valmistumisen jälkeen oli taas hetki rauhallista ennen kuin löysin punttisalin. Jazzbaletin. Aikidon. Juoksun. Ja ryhmäliikuntatunnit. Parhaimpina päivinä juoksin treeneihin. Joka päivä jotakin.

Tapahtui mullistava elämänmuutos ja muutin pois keskustasta periferiaan. Matka harrasteisiin oli pitkä, tiet pimeät ja kiemuraiset ja työpäivän jälkeen kun pääsi kotiin ei enää höntsiny lähteä mihinkään vain treenin vuoksi. Valoisaan vuodenaikaan juoksumahdollisuudet olivat mahtavat ja uimaranta ihan siinä lähellä, mutta se pimeä vuodenaika... suksiminen oli yhä täysin poissuljettu vaihtoehto.

Vuosia kului, lapset syntyivät ja aina heidän välissään sain kehoni kondikseen ja vauhtiin. Mutta: kolme pientä, yrittäjän vaimo, talkkarin muija, kyläkauppiaan akka, työ, muut harrastukset, lasten harrastukset, sairastelevat vanhemmat, rakentaminen, avioero, muutto, talon täysremontti, sairastuminen... yli kymmenen vuoden tosi kova mankeli on nyt tuonut mut tähän päivään.

Kroppani ei ole vielä palautunut hoidoista. Kipuilua on vähän siellä ja täällä. Tanssin ja olen löytänyt Pilateksen. Kävelen pitkiä lenkkejä. Unelmani on vielä päästä takaisin suht normaaliin painoon ja juosta. Että nää mun töppöjalat taas jaksais juosta...

Vinkumalla mikään ei parane! Ja itsekseni en näköjään pysty tähän, tarvitsen motivoijan, perseeseen potkijan ja sparraajan... Nyt perkele pistän taas kroppani likoon ja haastan itseni ja koipeni: olen ilmoittautunut juoksukouluun!!