Invalidi

Mun sukuni on varsin mahtava suku.
En nyt tarkoita rahallisesti tai valtaa pitävänä,
vaan ihan eri lailla.

Mulla on ollut kaksi isää (ehkä selitän sit joskus) ja kummatkin olivat invalideja.
Pappa oli kuuro, mutta valistunut, hienokäytöksinen, avoin, humoristinen ja lämmin.
Osasi lukea huulilta ja puhui selvästi.
Tai minulle puhe oli selvää, olinhan sitä kuunnellut koko ikäni.
Häneltä opin, ettei vamma rajoita, että pitää katsoa ihmistä jonka kanssa puhuu, koskettaminen ei ole pahasta (välillä ainoa tapa saada hänen huomionsa) ja varmasti tapani puhua käsillä ja hyvä ihmisten lukemisen taito jotenkin tulevat sieltä.

Toiselta isältä puuttuivat vasemman käden sormet, vain peukalo oli paikoillaan.
Eikä sekään tahtia haitannut. Metallialan yrittäjä koko aikuisen ikänsä. Nosti ja kantoi tavaraa siinä missä kuka tahansa muukin. Eikä valittanut. Kysyttäessä kertoi, että poisleikkautuneissa sormissa oli välillä haamusärkyä. Siinä oli kova äijä muutenkin, luonteeltaan ykkösisää paljon kovempi, siltä mieheltä ei opittu tunteilua, hempeilyä tai kaunopuheisuutta.
Mutta opin sitkeyden, itsepäisyyden ja peräänantamattomuuden. Opin, että omilla on tultava toimeen ja aina voi keksiä jotakin uutta. Opin että se mikä ei tapa, se kasvattaa.

Kumpikin isä oli papereiden mukaan invalidi. Kumpikaan ei pitänyt autossaan invalidi-lappua. Kumpikin eli täyden ja aktiivisen elämän antamatta vammansa vaikuttaa.
Kumpikin minulle esikuvana.
Kummallekin kumarran ja lähetän pilven reunalle lentosuukon - olette rakkaita <3