Varoitus: sisältää karkeaa kielenkäyttöä, sairautta ja rumuutta, mutta päättyy hyvin.

Aamulla heräsin siihen, että koipia särki ihan hlvtisti.
Kun sanon "koivet", tarkoitan lonkista lähtien alaspäin, räpylöihin asti.
Tämä on ilmeisesti kiitos liikkumattomasta viikosta.
Muut ovat olleet hiihtolomilla, minä painanu duunia sata lasissa. Illalla tullut puolkuolleena kotiin. Onneksi keskiviikkona oli pakko lähteä ajoissa, kun piti keretä leffaan.
Ei se kokopäivän seisominen ja keikkuminen Gymballa vastaa oikeeta liikuntaa.

Viime viikolla oli työterveystarkastus. Veriarvot, kolesterolit yms oli hyvät. Eli jotakin on palautunut entiselleen.
Ilmeisesti myös vastustuskyky on kohillaan kun työkavereiden sairasteluista huolimatta olen pysynyt terveenä.
Kipusisko pyysi pitämään itsestä huolta. Halasi vielä läksiäisiksi

Mutta akku on jokatapauksessa tyhjä ja vaati paljon saada itsensä liikkeelle.
Kahvia-kahvia-kahvia.
Vituttaa.
Onko pakko vetää itsensä näin finaaliin? Onko järkeä runsas puolvuotta syöpähoitojen jälkeen unohtaa mitä kaikkea tämä kroppa on kestänyt ja kiittää sitä unohtamalla itsensä hoitaminen? Mihin helvettiin mulla on kiire? Hautaanko?

Naapuri soittaa. On taas toisen naapurin kanssa tukkanuottasilla. Maanmittaria huutaa apuun kun rajapyykit on kadoksissa. Juujuu, tule vaan käymään,
katotaan läpi paperit. Paljoa en kuitenkaan lusikkaani tähän soppaan pistä. Lähes 10 vuotta tässä eikä vielä ainuttakaan naapuririitaa, rajariitaa tai muutakaan epäsopua. Tässä maassa on tehty tappoja rajariitojen vuoksi, mutta minä en ala!
Naapuri tulee ja menee, en usko, että hänen mielensä muuttui tai mikään selvisi ja tiedän, että ilmeisesti jutulle tulee jatkoa.

Pyykkikone pyörimään. Pyykit pihalle. Muutama puhelu. Petivaatteet pihalle. Lisää pyykkiä pihalle. Ihana keli, aurinko paistaa.
Saunapuita sisään...jumalauta että koivet pistää hanttiin! Eiku köpöttelemään.

Valitsen 5km:n lenkin, vaikka sen meneminen yleensä kestää muutaman tunnin reitin varrella asuvan, puheliaan herra A:n vuoksi. Mutta maasto on mäkinen ja pakottaa koivet tekemään työtä.

Ei jumalauta! Kuka anto mulle tälläset jalat! Puolet lenkistä menee kropan kanssa tappeluun enkä näe kaunista luontoa tai auringonpaistetta, tunnen vain kuinka koivet huutaa. Mutta huutakoot! Nyt mennään! Tiedän, että yleensä jossain vaiheessa helpottaa.

Ja sit onneks helpottaa ja saan vähän enemmän vauhtia koneeseen. Jo jonkun matkaa ennen herra A:n taloa kuulen kuinka hän huutelee iloiset moit ja pyytää pihalleen.
Voi että, nyt ei tahtois pysähtyä, just kun sai vauhtia töppösiin...mutta on se vaan mukava mies ja jutustelu saa mut vieläkin paremmalle tuulelle. Vaikka vähän kyllä paleltaa kun pääsen jatkamaan matkaa.

Aurinko paistaa. Se lämmittää jo ja tunnen sen lämmön poskillani. Lumi kimmeltää ja linnut livertävät. Luonto on kaunis. Paha mieli on poispyyhitty. Koivetkin köpöttää askelen kerrallaan kuin siksak-Singer. Eteenpäin.

Jos jaksoit lukea tänne asti niin ehkä et enää ihmettele miksi minä kuljen hymy huulillani :)