No loppuhan se tämäkin viikko,
Eikä päivääkään liian aikaisin!
Takki on tyhjä, mutta on hyvääkin sanottavaa.
Edellisviikolla oli syöpäosastolla käynti.
Matkalla sinne suljen koko maailman ulkopuolelleni,
käännän katseen sisäänpäin ja
keskityn musiikkiin korvissani.
Tällä kertaa Stam1naa,
kovaa ja korkeelta.
Psyykkaus ja peppaus ja preppaus ja voiman keräys.
En oikeestaan pelkää,
enkä ole kauhuissani,
en vain halua olla tavoitettavissa.
Syöpäosaston käytävät ovat hurja paikka.
Siellä on voimakasta toivoa ja epätoivoa,
uskomatonta vahvuutta ja heikkoutta,
siellä on kauniita taistelijanaisia
ja urheita soturimiehiä,
ja aivan uskomattomia pikkuprinsessoja ja prinssejä...
Kaikilla oma tarinansa,
josta osa jo on tiedossa
ja osa odottaa seuraavaa jaksoa.
Mammografian tuloksia vielä odottelen,
mutta luotan ultraäänitutkimukseen,
jossa ei ilmennyt mitään erikoista.
Sydän kurkussa joka kerta kun lääkäri pysäyttää ultrauskoneen johonkin kohtaan
ja sitä kuulee, kuinka "klick-klick" kuvataan jokin kohde tarkempaa tarkastelua varten.
Mieleen hiipii ajatus,
että nytkö se sanoo, että otetaanpas koepala...
Koko torso ultraäänigeelissä ja jotenkin kumma olo kun lähtee tutkimuksista.
Se oli siinä.
Kotimatka menee energian keräykseen.
Korvissa musiikki ja katse sisäänpäin.
Nyt ei riitä edes Stam1na,
nyt vedetään Bob Malmströmillä.
Duunissa iskee niska ja lapaluut lukkoon,
päässä kohisee ja veri pakkaa poskiin.
Adrenaliinitaso taitaa olla maksimissa.
Huhhu, itku on kovin lähellä pintaa
ja melkein voisi pyytää jotakuta vain pitämään sylissä,
mutta sithän se itku tulis ihan varmasti.
Kyllä se siitä.
Seuraava päivä on jo parempi.
Ja sit kävin niissä verikokeissa.
Ja juttelin lääkärin kanssa tuloksista.
Veriarvot oli mitä parhaimmat,
olen terve kuin pukki.
Syömäni lääke kuulema tuppaa nostamaan kolesteroliarvoja, mutta nekin olivat hyvät.
Eli jatketaan samaan malliin.
Kaksi vuositarkastusta takana,
kolme vielä edessä.
Sen jälkeen minut todetaan terveeksi.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti