Fiktiota?
Osa 4.




Tästä piti tulla sellainen siloinen rakkausruno,
mutta ei se nyt tänään luonnistu.
Liian paljon taas pyörii ajatuksia päässä
ja mä mietin
ja pähkäilen.
Mietin itseäni ja sinua.
Sulla on erityinen paikka mun sydämessä.
Sellainen salainen lokero,
joka lukitaan vaikealla tunnusluvulla
ja avaimella
ja minä olen aktiivisesti jo unohtanut tunnusluvun
ja avaimenkin heitin auton ikkunasta matkalla johonkin.

Ja kuitenkin odotan hetkiä,
kun olet lähellä.
Vaikka vain hetken.
Olet minulle erityinen
ja tunnistan hahmosi jo kaukaa.
Eikä väliä,
seisotko selin
tai nurkan takana,
vilauskin riittää.

Ymmärrän, että tilanne on mahdoton.
Ja siksi olen piiloittanut kaiken tiukasti kaikilta.
Myös sinulta.
Ja yleensä myös itseltäni.
Ei tästä kai koskaan tulisi mitään.
Vai tulisiko?

Sellainen tyhjän pään päivä.
Kun ei oikein mikään onnistu,
ei pysy ajatus kasassa,
eikä edes läjässä.
Eivätkä herneet pääkopassa liiku edes sen vertaa,
että olis mahdollisuus jonkinlaiseen
kahden-herneen-kolariin.
Ne herneet joutu sinne pääkoppaan nenukin kautta.
Sillain niin kuin kunnon nuuhkaisu ja
- ja wohl!
Siellä ne nyt pyörii.
Ne tais olla vielä jäässä ja ne loput puolen kilon pussin herneet juuttu johonkin onteloihin matkan varrella.
Tömäkkätä tavaraa rööreissä.

Jos vaikka NukkuMatti/Maija/Henkilö vois helppiä
ja vähän tasoittaa tilannetta.
Jos niistä herneistä tulis unen ansiosta herne-rockaa,
sellasta rock'n'roll-rockaa että huomenna olis sellanen vauhti, että sukat pyöris jaloissa.
Vaikka mä olen kyllä jo luopunut sukista.
Se on nimittäin minusta jo kesä.
Ulkona aivan upea keli.
Kasvimaalla kasvaa jo uusia herneitä....

Queen of fucking everything, sanoi ystäväni :)

Mutta tänään on olotila kuin huijatulla hovinarrilla...

Aivan ihana, juuri sellainen hidas, nautinnollinen lauantaiaamu.

Ei kiirettä nousta

Ei aikatauluja

Ei mitään muuta kuin kuninkaallinen rauha

Ulkona odottivat siimaleikkuri ja ruohonleikkuri.

Olimme sopineet treffit jo perjantaina.

Pidän pihahommista ja kelikin oli sopivan pilvinen.

Eiku kimppuun!

Siimaleikkuri lähti melkein heti käyntiin

ja toimi moitteettomasti.

Mutta minä en.

Sain jättää vähän vajaaksi leikkausurakkani.

Ruohonleikkuri käynnistyi ekalla

Ja toimi moitteettomasti.

Mutta minä en.

Yleensä maksimissaan parin tunnin keikka

vei paljon enemmän, koska mun oli pakko huilata välillä.

Teki mieli työntää koko kone kaseikkoon.

Vaan eihän se ollut koneen vika.

Ja urakan jälkeen oli pakko ottaa tirsat.

Ihan naurettavaa.

Palautuminen melkein nollatasoa.

Kaikki tämä mukava rankan antibioottikuurin vuoksi.

Ja takana on vasta yksi iv viikko ja yksi suun kautta nautittu v-pen viikko,

edessä vielä VIISI viikkoa.

VIISI KOKONAISTA VIIKKOA!

Mun pitää varmaan tilata PostiPate leikkaamaan mun nurtsini tai PikiPojat vetämään mustan pinnoitteen...

Luottamus ja luottamuspula

Mietippä sitä,
että luotatko johonkin ihan täysin?
Onko luottohenkilösi samaa vai eri sukupuolta kuin sinä vai onko hän Jumala?
Onko hän puolisosi tai seurustelukumppanisi?
Tai ehkä lapsuudenystäväsi?
Siskosi, veljesi tai vanhempasi?
Luotatko lapsiisi?
Kenen käsiin luottaisit henkesi?
Vai luotatko vain itseesi?
 Ja miksi luotat juuri siihen mihin luotat?
Pitäisikö meidän luottaa enemmän?
Voisimmeko paremmin,
jos pystyisimm luottamaan johonkin ihan satasella?

Minä olen hyväuskoinen hömelö,
joka periaatteessa luottaa todella moneen henkilöön.
Mutta toisaalta mun täytyy tunnustaa,
että kukaan ei tiedä kaikkea.
On salaisuuksia, joita en ole koskaan kertonut
ja ajatuksia, joita en vaan halua kellekään jakaa.
Luulen, että kaikilla on näin.
Toisaalta on olemassa henkilöitä,
joille voisin avautua, jos he kysyisivät oikeita kysymyksiä.
Olen yleensä enemmänkin se,
joka kuuntelee.
Tässäkin varmasti yksi syy bloggaamiselle.
Täällä puhun minä (vaikka toivon kyllä lukijoilta kommentteja!)

Elämäni yhdessä vaiheessa sain passituksen psykologille.
Koko maailmani oli revitty riekaleiksi ja uusia ydinräjähdyksiä tapahtui tuhkatiheään.
Siinä elämänvaiheessa en oikein luottanut mihinkään,
en itseeni enkä varsinkaan muihin
ja lääkärin mielestä juttutuokio ammattilaisen kanssa tekisi hyvää.
Ensimmäisellä kerralla puhuttiin ympäripyöreitä tyyliin
"miten voit ja jaksat?" tai
"no miltä se sinusta tuntuu?"
Psykologi oli minua nuorempi nainen
Ja yritti päästä suoraan villakoiran ytimeen.
Ja se ei vaan mulla toiminut.
Kun tulin hänen huoneestaan ulos totesin,
että minähän olin valehdellut hänelle,
niin kuin kaikille muillekin hyvänpäivän tutuille.
Jättänyt kertomatta kuinka pahasti rikki olin
ja kuinka paljon ja mitä pelkäsin.
En nähnyt mitään järkeä avautua tälle ventovieraalle
varsinkin kun tiesin, ettei hän pystyisi auttamaan
muuta kuin olemalla puheseuraa.
Sanahelinää, bullshittiä, jota olin jo ihan tarpeeksi kuunnellut.
Seuravalla kerralla kun hän kyseli vointiani
ja mielipidettäni edellisestä käynnistä,
kerroin hänelle, etten pysty luottamaan,
että en pysty hänelle avautumaan
ja sovittiin, että jätämme loput käynnit pois.
Terapia loppui siihen!
Eikä tarjottu muita vaihtoehtoja tai psykologeja.
Tai noh, enhän mä edes pyytänyt tai kysynyt...

Oli se vaan luojan lykky,
että mulla on hyviä ystäviä ja sukulaisia,
jotka auttoivat pahimman yli.
Heille - kotipsykologeilleni - lähetän lämpimät kiitokset avusta ja siitä, että jaksoivat kuunnella, kysellä ja kannustaa ja auttaa ja seistä tukenani!

                             Monta tapaa alistaa

Eivätkä kaikki ole yhtä näkyviä kuin yllä olevat lelut.
Henkinen alistaminen jättää usein syvät arvet.
Se, että toinen saa sinut tuntemaan itsesi pieneksi
ja mitättömäksi ei-minkään-arvoiseksi paskaläjäksi
on yksi henkisen alistamisen muotoja.

Alistaminen voi myös olla fyysistä.
Inhottavaa ja ilkeää tökkimistä tai tönimistä
tai pahimmassa tapauksessa suoranaista väkivaltaa.
Turpaan tulee, jos ei tottele tai tekee "jotakin kiellettyä"

Jos nuo kaksi yhdistetään,
rikotaan ihminen aika pahasti.
Psyykkisesti ja fyysisesti.
Mikäli kyseessä ei ole seksuaaliseen mielihyvään
tai yhteiseen sopimukseen perustuva juttu.

Minä tiedän, miten reagoin alistamiseen,
en nimittäin siedä ihmisiä,
jotka vähättelevät minua
tai yrittävät näyttää minulle paikkani.
Mulle kasvavat sarvet, vaaralliset raateluhampaat,
sorkat ja pitkä piiskahäntä.
Mutta mielummin kävelen pois ennen muodonmuutosta!

Joskus tosin uteliaana ihmisenä mietin,
uskaltaisinko luottaa keneenkään niin täydellisesti,
että antaisin toiselle hetkeksi täyden vallan.
Tavallaan voin kuvitella minkälaisen vapauden ehkä kokee, kun ei tarvitse olla kokoajan skarppi laivan kapteeni vaan voisi joskus päästää itsestään irti.
Voisi olla mielenkiintoista laskea kaikki muurit ja
antaa toiselle vapaat kädet.
Vie sie, mie vikisen ;)

Fiktiota?
Osa 3

Se oli sellainen ilta, kun piti vain ottaa kotona iisisti.
Ei mitään suunnitelmia eikä mitään erityisiä mietteitä.
Kunnes puhelin soi.
Ja lyhyen keskustelun jälkeen huomaan ylipuhuneeni itseni autoon ja menoksi.
Ja tiesin todellakin mitä halusin.
Ja tiesin, mitä sinä halusit.

Hätäpäissäni ajoin harhaan, enkä oikein ollut varma mihin mun piti kääntyä.
Hitto näitä pikkuteitä!
Tällä suunnalla en ole liikkunut sitten lapsuusvuosien.
Onneksi on kännykkä
ja lopulta löysin kuin löysinkin perille.

Tiedättekö, miten ihanalta tuntuu,
kun kumpikin tietää, mitä toinen haluaa,
mutta kumpikin kiertää itse asiaa kuin kissa kuumaa puuroa?
Kun jokainen sipaisu tuntuu korvista varpaisiin.
Kun koko vartalo on täydessä valmiustilassa.
Kun korvissa kohisee nouseva verenpaine.
Odotus,
joka sähköistää koko kropan.
Eikä kumpikaan halua tehdä aloitetta,
koska tämä kiertäminenkin tuntuu ihanalta.
Ei se määränpää vaan matka sinne.

Enkä minä edes muista mistä puhuit.
Ei kai aivot toimineet.
Sanoinkohan ainuttakaan järkevää sanaa?
Ja vaikka tiedän, että tässä ei ole mitään kestävää,
ei mitään mihin rakentaa mitään sen kummempaa,
haluan kuitenkin olla juuri tässä,
juuri sinun kanssasi,
juuri nyt....

Fiktivt? Del 2...

Där står du,

precis som du aldrig sku ha varit borta.

Där står du o tittar på mej med dina vänliga ögon.

Jag som har lovat mej själv att jag inte släpper in dej mer

Inte in i mitt hus.

Inte på min soffa

Inte i min säng 

Och absolut inte mer in i mitt hjärta.

Men vad ska jag göra?

Där står du och jag känner hur allt jag bestämt rinner bort som fin sand eller vatten.

O jag känner hur glad jag är att du står där.

Just du o ingen annan.

Hur jag bara vill vara nära dej

Jag vet att jag ler med hela ansiktet,

med hela kroppen, tror jag

o jag bara inte kan leka kall.

Fast jag vet att mitt hjärta snart igen blöder.

"Kom in. Har du ätit? Öl eller vin? Rött eller vitt? Vill du basta? Sover du över..."

En kvinna utan ryggrad är...

en kvinna utan ryggrad som njuter av den här kvällen.

:)

Minun käsitykseni suvusta on ehkä hiukan "akuankkamainen"

Oma sukuni on suuri ja meitä on joka lähtöön.
Äitini suku on niin suuri, etten ole tavannut kaikkia serkkujani.
Montaa tätiä ja setää ei siltä puolelta ole hengissä.
Osa on jäänyt ikuisiksi ajoiksi Ruotsiin.

Osa meistä sisaruksista on löytänyt siippansa yhden ja saman suvun sisältä
ja se suku tuntuu minun suvultani,
vaikka sen suvun kanssa minulla ei ole osaa eikä arpaa.
Tästä yhteistyöstä mm
siskonpojat ovat todella lähellä sydäntäni.

Ykkösisäni suvusta tiedän jotakin,
mutta kakkosisän suvusta ei kakkosisä itsekään oikein tiennyt mitään.

Avioiduin suureen, melkein yhtä sekavaan ja aivan ihanaan sukuun.
Siellä myös osa sukua Ruotsissa.

Minulle perhe ja sukulaisuus ei välttämättä tarkoita verisukulaisuutta.
Olen "sisko" ja "mamma" myös monelle,
joiden kanssa ei ole minkäänlaista verisidettä,
mutta todella voimakas yhteenkuuluvaisuus.

Putosiko joku kärryiltä?
Ei se mitään, niin käy monelle muullekin :)

Väsynyt

Aikamoinen viikko ja viikonloppu.
Viikko meni kolme kertaa päivässä terkkarilla juostessa
antibioottitankkauksessa.
Vielä pe-aamuna lääkäri pähkäili,
josko pitäis antaa ab:t suonensisäisesti
Mutta
perjantai-iltana oli lento Ruotsiin,
joten päätettiin irrottaa mut letkuista.
:)

Joten eikun lentoon ja sukuloimaan
ja juhlimaan 4x30-vuotisjuhlaa.
120 iloista juhlijaa.
Aivan ihana reissu.
Mä pidän ihan hirmuisesti näistä Ruotsin-sukulaisista
mutta mulla on harvoin tilaisuus tavata heitä
Kaipaan heitä välillä suunnattomasti.
Yhdessäolo on aina yhtä mutkatonta.

Sunnuntaina puolenyön jälkeen kotona,
ja tänään, maanantaina, normisti töihin.
Vähän aamu kyllä ahisti
ja iltapäivästä rupes aivot hyytymään.

Borta bra men hemma bäst <3

Rajankäynti

Rajoista on tapeltu tässä maassa iät ja ajat.
Tapeltu, tapettu, murhattu ja poltettu taloja maan tasalle.
Ja varmaan tappelut jatkuvat niin kauan kuin on olemassa rajoja ja ihmisiä.

Tänään käytiin kaksi hyvinkin erilaista rajankäyntiä.
Kaksi naapuriani keskenään ja minä kuunteluoppilaana
ja sit minä ja mun naapurini omista tiluksista.
Ensimmäisessä oli toisella naapurilla juristi mukana.
Ihan vaan sen vuoksi, että kahnausta ja kahinaa on ollut koko ajan.
Eivät ikäänkuin tule toimeen toistensa kanssa
eivätkä ole puheväleissä.

Ja sit tää tulee paikalle hiukan myöhässä ja höseltäen suoraan terkkarilta antibioottitankkauksesta.
Enkä minä ole riidoissa kenenkään naapurin kanssa,
en koskaan ollut enkä toivon mukaan koskaan tule olemaan.

Tosi tiukka tunnelma, josta minä vtut välitin ja puhuin kaikille osapuolille niin kuin aina olen puhunut.
Maanmittarille ehkä helpotus, että tulee joku vähän sekoittamaan pakkaa.
Ehkä sain tunnelman hiukan helpottamaan.
Juristikin innostui hymyilemään ja kertoilemaan itsestään.
Mutta rikin ja tulikiven katku oli melkein silmiä kirvelevä...

Ja sit käytiin tää mun osuus.
Jolloin tämä "vaikea naapuri" ei enää ollut lainkaan vaikea.
Olimme samaa mieltä kaikesta ja maanmittarikin hiukan rentoutui.
Ei tarvinnut käydä läpi lakipykäliä ja kommervenkkejä
vaikka kaikki kuitenkin tehtiin niiden mukaan.
Sulassa sovussa ihan kaikki,
jopa kustannukset.
No problem!

Ja nyt minäkin tiedän tonttini takarajat tarkalleen
ja mullahan on enempi tiluksia kuin luulin.
Ja nyt suoristetaan vanhaa luonnon mukaan kulkenutta linjaa.

Minä olen pehmeä ihminen,
ja minusta tuntuu ihan helevetin hyvältä, että sopu säilyi tässäkin tapauksessa.

Asennevamma

Minulla on sukulainen, joka kertoi aivan ihanasta tavastaan kehua omaa vartaloaan.
Kun hän aamulla katsoo vartaloaan peilistä, hän kertoo sille, kuinka kaunis se on,
kauniimpi kuin kedon kaunein kukka.
Ja joka aamu keksitään uusi kiitosvärssy.
Tiedän, että hänelläkin on kremppaa ja vaivaa ja minusta on aivan uskomattoman hienoa, että hän kiittää kroppaansa joka päivä.
Tiedän, miten negatiivisuus imee energian ja ruokkii lisää negatiivisuutta.
Olen positiivinen ihminen,
mutta valitettavasti unohdan kuinka hyvin toimiva peli mun kroppani on.
Se on saanut viimeisen parin vuoden sisällä ottaa vastaan hirveät määrät myrkkyjä.
Vaadin siltä välillä mahdottomuuksia
ja jätän hoitamatta ja kiittämättä.
Mun vaan täytyy ottaa tämä sukulaisen tapa käyttöön.
Osaan, pystyn ja usein haluan kiittää läheisiäni.
Miksi en siis osaa kiittää omaa vartaloani.

Mutta itku ei ole negatiivisuutta.
Itkulla on puhdistava vaikutus.
Kyynelissä poistuu hurja määrä hormooneja,
myös stressihormooneja.

Rakas vartaloni,
olet parasta mitä minulla on.
Olet aina jaksanut kun on pitänyt.
Olet ottanut vastaan monet iskut
ja yhä vieläkin olet kauniin pyöreä sieltä,
mistä naisen vartalon tuleekin olla pyöreä
ja kapea niiden paikkojen väliltä.
Luv ya my body :)

Mistä tietää, että Mamabear rupee olemaan kunnossa?
Muutama mittari: musiikki ja sen volyymi ja se, että kahvi maistuu.
Vaikka leguri oli vähän eri mieltä.
Antibiootit iv:nä vielä pari päivää.
Viidettä päivää vedetään ja kanyyli lopetti toimintansa.
Eli iltapäivällä etsitään taas suonta suurennuslasin ja taskulampun kera.
Annetuilla suksilla mentävä vaikka ei ole luistava keli

https://youtu.be/Gz2GVlQkn4Q

Voihan se vanhakin kettu jäädä loukkuun...

Olen kasvanut hyvin miesvoittoisessa ympäristössä.
Sieltä tulevat satamajätkän elkeet
ja ruma kielenkäyttö
Olen yleensä ollut äijäporukassa kuin jonkun tytär
tai kuin jonkun sisko
tai sit mä olin veljeni siivellä ja suojeluksessa.
Ja aika usein raivasin paikkani ihan ite
Kaiken kaikkiaan se "kova jätkä".

Yhä vieläkin suurin osa porukasta koostuu äijistä.
Tosin ne rupee olee siinä iässä,
että ne tykkää kun olen ruvennut kutsumaan niitä pojiksi!
Ja mä olen vähän niin kuin yksi heistä.
Mikä on ihan sikahienoa.
Musta on tosihienoa puhua vakavia miesten kanssa,
mitä erilaisempi ajatusmaailma,
sen enempi keskustelu antaa.
Ja miehet osaa keskustella paljon muustakin kuin koneista
ja peleistä ja vehkeistä...
vaikka vehkeethän niillä yleensä on mielessä ;)

Ja systeemi toimii niin, että välillä mennään kahville,
siis ihan oikeesti hypätään autoon ja mennään kahville,
mä en ole "päiväkahviseuraa".
Paikallinen huoltsikka on se vakiopaikka.
Eikä tutussa seurassa ole tarvinnut pelätä.

Mutta tässä männäpäivänä kyllä sydän vähän hypähti.
Porukoissa on vähän uudempi naama.
Ja kysymys: "lähetäänkö kahville?"
johon selvä vastaus. "lähetään vaan".
Hyppäsin autoon ja lähdettiin.
Mutta toinen ajoikin huoltsikan ohi!
Silloin iski ajatus, että tää on uusi ihminen,
mites se käsittää kahvilla käynnin,
että nytkö tuli se hetki,
kun joudun selittämään,
että ei...eieiei ja ei?

No olikin tällä ihan toinen kantakahvio.
Eikä mitään hätää.
Ihan samanlainen herrasmies kuin nää muutkin.
Ja ehkä poikien kesken oli jo käyty keskustelua,
etten ole kenenkään leikkikalu.

Mä välillä unohdan,
että kaikki ei ole yhtä ihania kuin nää "mun pojat",
joista ei kukaan ole mun :)
Ja sithän se soppa taas syntyykin,
kun minä yritän jonkinnäköistä romanssia,
ja mulla on viistoista isoveljeä/isukkia valvomassa ja kuulustelemassa tarkoitusperiä.
Näinkin on käynyt....

Meni SomeDominakin hiljaiseksi vaikka yleensä on suuna päänä koheltamassa.

Iski taas ruusu ja kuume nousi parissa tunnissa 39 asteeseen. 

Voi sitä hytinää ja hampaiden kalinaa.

Tolkku vek.

Terkkarissa istuin ja odotin vuoroani monta tuntia,

enkä edes tiedä kuinka monta.

Nukuin tuoleilla milloin missäkin asennossa.

Eikä kukaan tullut kysymään vointiani.

Oisin vastannu että kuollut.

No tulihan se minunkin vuoroni ja sain lääkkeet suoneen ja nyt taas juostaan iv hoidossa 3 krt vuorokaudessa.

Ja sit tulee taas joku kuuden viikon kuuri päälle.

Perjantaina nousi kuume ja tänään sunnuntaina olen jo jaksanut syödä ja käydä suihkussa.

Monta juttua pyöri päässä vaikka ei tolkku okein ollutkaan kohillaan. 

Mietin, että välillä olis ehkä helpompi, jos olis se toinen osapuoli vähän kattomassa perään.

Rupeeko mulla pää pehmenemään kun sellaisia ajattelen?

En mä usko.

Ja toisaalta sitä miettii, että kuka haluaa valmiin raadon taakakseen?

Onhan mulla tytär kotona, mutta ei tunnu hyvältä sälyttää kaikkea oman lapsen harteille.

Johan se katto mun perään sytopaskojen aikoihin.

Eikä varmasti ollu mukavaa katseltavaa!

Onneksi mulla on ihanat ja mahtavat mukulat!!

Mä olen aina pärjännyt ja aina selvinnyt ja auttanut muitakin selviämään.

Ja ehkä senkin vuoksi mun on ollu erittäin vaikeaa olla se, joka ei pysty ja jaksa ja kykene.

On ollut vaikeeta myöntää että on ihan vitun kipee,

eikä enää jaksais yhtään mitään.

Että nuppi ja kroppa eivät toimi ja että muisti rakoilee (sytoaivoiksi kutsuttu sivuvaikutus),

ja välillä on ihan helvetillisiä tuskia.

Helpompi on tiuskia kuin myöntää.

Enkä mä halua tiuskia ja äyskiä

Ja sen vuoksi kai olen ollut hiljaa.

Tää oli taas reissu, joka muistutti kuolevaisuudesta...

SomeDomina

Tänään olen kuunnellut inspiroivaa "someluentoa".
Herätti taas uusia ajatuksia ja uteliaisuutta.
Ja duunikaverin into tarttui.
Olen aina viehtynyt uuden kokeilusta ja uusista koneista, peleistä ja vehkeistä.
En ehkä ole puhdas pioneerityyppi,
mutta en kovin kaukanakaan siitä.
Tosin rajalliset raha- ja aikaresurssit jarruttavat
ja katkovat siipeni.

Uteliaisuudellani ei ole rajoja.
Eikä kokeilunhalullakaan paljoa.
Rakastan heittäytymistä ja ihmisiä,
jotka heittäytyvät.
Siinäkin on ollut pakko hiukan himmata
olosuhteiden pakosta.
Ja viimeaikoina syöpäpaskiainen on sekoittanut elämääni.
Hyvä ystävä sanoi kauniisti, kun totesi,
ettei koskaan ole edes ajatellut etten minä voittaisi syöpääni...mutta kun aina se ei mene niin.

Jotenkin musta tuntuu, että olen sairauteni myötä saanut aivan tavattoman kokemusnälän.
Ja se nälkä kasvaa syödessä!

Saattaa olla, että tämänpäiväinen luento poikii muutoksia myös tähän blogiin.
Tämä on minun leikkikenttäni.
Täällä minä olen SomeDomina
ja MasterAdmin!

No löysitkö minut?
Etsitkö keittiöstä ja sängyn alta?
Katsoitko kasvimaalta?
Haitko naapurista?
Huutelitko kylillä nimeäni?
Ajoitko pitkänkin matkan
ja menetitkö äänesi huudellesasi?
Soititko perääni?
Ei olisi tarvinnut.
Avaat vain sydämesi
ja siellä olen!

Tänker idag på min mamma.

Hon kommer o går i mina tankar o jag saknar henne enormt.

Varför just idag vet jag inte.

"Min mamma" bruka jag säga och hon svara "min T..."

Vi kom överens med henne att den som dör först kommer och hälsa på den andra.

Om man bara kan.

Jo, vi prata öppet även om döden.

Jag gör lika med mina barn.

De kom den vårdagen som mamma efter ett kort kämpande tog steget till de okända.

Jag jobbade nära stan o hade varje dag åkat in till sjukhuset med taxi, för att jag inte bara kände mej stark nog att köra in i cityn.

Taxin dröjde o när den äntligen kom

hade jag en stark känsla, att mamma är borta.

Så tårarna börja flöda.

Taxikusken blev helt från sej o fråga om jag har ont?

Om det är bråttom? 

Jag svarade att all brådska är slut, behöver inte köra racerfart för jag är redan sen...

Men åj som han körde, rusningstid i city, ni vet.

Men han kände genvägar via gårdsplan o dyl så vi var framme i nolltid.

När jag kom till mammas rum, såg jag att alla maskiner var stängda och losspluggade.

Syskonen var inte på rummet.

Allt var lugnt o solen sken otroligt starkt ytterom fönstret.

Mamma var inte där mera. 

Det var bara ett skal kvar, 

själen, gnistan, kalla de vad du vill, 

den var borta.

Hennes händer var ännu varma 

Och jag höll hennes hand o pratade med henne.

Tacka henne för allting,

berätta hur mycket jag älskar o saknar henne.

Att jag nog gärna sku ha haft henne ännu en tid.

Bad henne flyga via stugan o njuta av vyerna.

O hälsa alla från mej...

I alla dessa år har jag varit lite besviken att hon inte visat sig.

Att hon inte kom.

Men tänkte att hon är ju ändå fortfarande en del i mitt liv o kanske man inte får hälsa på sina älskade fast man hur vill.

Men här en dag slog de mej!

Visst fan hälsa hon på mej,

hon måst ju ha varit med mej i taxin.

Hur sku jag annars ha veta?!?

Fiktivt?
Del 1

Sitter på tåget
Försöker glömma bort vart jag är på väg.
Resan tar bara en timme, så jag har ont om tid.
Sitter vid fönstret och ser min spegelbild,
absolut en syn som just nu inte gör mig glad.
Stänger ögonen och tar ett djupt andetag.
Koncentrerar mig och så småningom ser jag dig med mina slutna ögon
Jag ser hur du rynkar på din panna
och glimten i ögonen när du skrattar.
Jag kan känna din doft
Jag tror jag ler i mina tankar.
In - djupare in i fantasilandet!
Nån sätter sig bredvid mig men jag öppnar inte ögonen
för då försvinner min drömvärd.
Jag kan få din röst i mitt huvud om jag riktigt kämpar.
Det är värt att kämpa.
Jag vill ha dig här en stund
för du ger mig kraft att orka igen ett steg vidare.
Det finns nog med stunder då mina tankar är så tunga
att dom inte flyger nånstans utan väger ett ton i min hjärna och hjärta.
Då kan jag inte, inte nånting...

Om jag får göra så här?
Jovisst, för fan!
Jag får ta vem jag vill med mig i min fantasivärd!
Jag har alltid sagt att när jag slutar drömma så är jag död.
Kanske jag har tidvis varit de?

Och så kommer tåget fram och jag måste öppna ögonen,
stiga upp o gå dit jag ska,
men jag har dig med mig, som en liten gnista.

Fiktivt?
Jag har i mitt huvud en massa texter som jag skulle villa ha ut, som jag antingen skriver i ett häfte o gömmer i bordslådan eller skriver ut i bloggospace (som min vän så härligt sade).
Sku det passa med short stories
som ni inte kan veta om de är fakta eller fiktiva?
Som kan vara drömmar eller nåt som jag genomgått
Om du känner igen dig själv så är det kanske bara en "happenstance"
Eller så drömmer du som jag.
Eller kanske vi gjort det tillsammans.
Vem vet

Missar aldrigen chansen att klä ut mej!
Jag har idag varit på ett tema-4-årsparty
och var ända fullvuxna som hade klätt ut sej.
Inte många barn heller var utklädda.
Nå vet ni, det är inte första gången.
Fast det inte egentligen stör mej så blir det kanske lite udda feelis emellan.
Inga problem med människor som känner mej
men såna som inte känner mej
o trångsynta fullvuxna är nog tidvis jobbiga

Kalaset var fint.
Och födelsedagsbarnet glad och nöjd.
Ett sällskap jag faktist trivs i o skulle gärna spendera mer tid med, men tyvärr finns det bromsar och spärrar....

De får mej att tänka på tider då jag måste köra vissa kalas på autopilot för att klara mej.
Måste i god tid före tanka mej med gott humör o breda smiles.
Då var det viktigt att inte visa hur osäker jag kände mej.
Och det var viktigt att visa, att allt är okay.
Att jag är okay.
Fast jag var totalt sönder inom.
Jag hoppas jag aldrig mera behöver göra nåt sånt....

Välillä pää tuppaa hajoamaan

kun ihminen lähettää ristiriitaisia signaaleja.

Kun toisaalta näen, kuulen ja tunnen ilon

ja toisaalta nousevat monen metrin korkuiset ja vahvuiset suojamuurit.

Kun yhtenä päivänä aurinko paistaa ja porottaa pilvettömältä taivaalta.

ja seuraavassa hetkessä on täysi lumimyräkkä ja pakkasta parikymmentä.

Kerro mitä ajattelet!

Sano mitä tahdot!

Ylianalysointi

Meitä naisia usein syyttetän ylianalysoinnista.
Syyttäjänä usein se toinen sukupuoli.
Ja toiset naiset.
Vaikka multa osa naisgeeneistä ilmeisesti kokonaan puuttuu,
niin tähän perisyntiin kyllä välillä lankean.
Siis en syyttelyyn vaan analysointiin.

Sanoja analysoin, vaikka itse yritän sanoa juuri niin kuin tarkoitan.
Mutta kun "tiedän", että osa ihmisistä verhoaa sanomansa kaksoistarkoituksilla.
Vai tiedänkö?
Jos vaan unohtais ajatuksen "mitähän se tarkoitti?"

Toinen jännä juttu on musiikki.
Välillä biisien sanat on tärkeämpiä kuin sävel.
Sanoitus koskettaa, on kaunis ja saa aikaiseksi reaktion.
Mutta onko se niin myös ihmiselle, jonka kanssa musiikista keskustelen?
Välillä taas soundi on se, joka iskee suoraan selkärankaan.
Pitäiskö siis toiselta kysyä, onko tämä sinulle "sanat vai sävel"-biisi?
Parasta tietysti on, kun kummatkin natsaavat samassa biisissä.
Yksi alkukantaisimmista, kokonaisvaltaisimmista hyvänolontunteista tuli keikalla, jossa soittivat Avatar, A7F ja 5FDP:
Helvetin hyvä musiikki, niin täysillä että basso tutisi punteissa, ympärillä sadoittain "samanmielisiä" ja sai laulaa just niin kovaa ja korkeelta kuin sielu sieti ja moshata ihan täysillä...

Ja me kaikki kai analysoimme kosketusta?
Tai sitä ei aina tarvitse edes analysoida,
kun joskus yhdestä hipaisusta leviää iso salama koko kroppaan :)

Asioita, joista ei puhuta!

Joskus pilailen, 

että olkapäilläni on värivalo,

jossa lukee "minulle saa puhua!"

Ei ole mitenkään outoa,

että kassajonossa, junassa, kirjastossa, kaupassa, rannalla, missä vaan, joku minulle täysin vieras kertoo minulle elämäntarinaansa, sairauskertomuksensa, avioeronsa tai elämänsä rakkaudesta.

Ja minusta on mielenkiintoista puhua ihan kaikesta ihmisten kanssa.

Pidän keskustelemisesta.

Ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Eikä ole vielä oikein tullut eteen puheenaihetta,

joka olisi minulle liian outo tai vaikea.

Minun kanssani puhutaan usein juuri niitä asioita,

joista yleensä vaijetaan!

Välillä, kun ei kaikki ole oikein sillain kuin pitäisi...

Tänään on vähän kenkku päivä.
Ei oikein mene sillain putkeen.
Yleensä se ei pahemmin mun menoa haittaa,
mutta tänään on kyllä vetämätön fiilis.

Ei ole kyse vapunjälkeisistä olotiloista
eikä kankkusista tms.
Ei vaan niin kuin pysty ja kykene.

Tulin kaupan kautta kotiin,
ostin itselleni ison salaatin,
söin sen kaikessa rauhassa
ja otin tirsat.
Ja arvatkaas vaan, tuliko enempi energiaa.
No ei.
Lenkille mun olis pitäny mennä.
Ulos aurinkoon, jollei nyt juoksemaan niin ainakin touhuamaan.

No releiden vaihto
ja pihalle.
Onneks pojat oli naapurissa höpöttämässä elämää suurempia
(=autojuttuja), joten sinne!
Eipä tarvinnut ruveta tekemään pihahommia.
Ja ilta päättyi mukavaan ajelu/kahvihetkeen Herra H:n seurassa.
Välillä tuntuu ihan sikahyvältä vaan lähteä hetkeksi...

Mitä tapahtuisi jos joku päivä vain kertoisin mitä sinulta haluan?

En elä minkäänlaisessa suhteessa.
Tällä hetkellä ei ole hoitoja
ei hoidettavia
eikä edes ketään "kierroksessa"
tai näkyvissä.
Mutta tietysti on olemassa enemmän mielenkiintoisia kuin toiset.
Mitä jos vaan joku päivä sanoa paukauttaisi
"Haluan sinua"
"Ikävöin kosketustasi"
"Tahdon sinut elämääni"

No niinhän mä olen usein ennen tehnytkin,
mutta mistä johtuu,
etten nykyään uskalla?
Mistäs tämä pupu on mun pöksyyni eksynyt?