Luottamus ja luottamuspula

Mietippä sitä,
että luotatko johonkin ihan täysin?
Onko luottohenkilösi samaa vai eri sukupuolta kuin sinä vai onko hän Jumala?
Onko hän puolisosi tai seurustelukumppanisi?
Tai ehkä lapsuudenystäväsi?
Siskosi, veljesi tai vanhempasi?
Luotatko lapsiisi?
Kenen käsiin luottaisit henkesi?
Vai luotatko vain itseesi?
 Ja miksi luotat juuri siihen mihin luotat?
Pitäisikö meidän luottaa enemmän?
Voisimmeko paremmin,
jos pystyisimm luottamaan johonkin ihan satasella?

Minä olen hyväuskoinen hömelö,
joka periaatteessa luottaa todella moneen henkilöön.
Mutta toisaalta mun täytyy tunnustaa,
että kukaan ei tiedä kaikkea.
On salaisuuksia, joita en ole koskaan kertonut
ja ajatuksia, joita en vaan halua kellekään jakaa.
Luulen, että kaikilla on näin.
Toisaalta on olemassa henkilöitä,
joille voisin avautua, jos he kysyisivät oikeita kysymyksiä.
Olen yleensä enemmänkin se,
joka kuuntelee.
Tässäkin varmasti yksi syy bloggaamiselle.
Täällä puhun minä (vaikka toivon kyllä lukijoilta kommentteja!)

Elämäni yhdessä vaiheessa sain passituksen psykologille.
Koko maailmani oli revitty riekaleiksi ja uusia ydinräjähdyksiä tapahtui tuhkatiheään.
Siinä elämänvaiheessa en oikein luottanut mihinkään,
en itseeni enkä varsinkaan muihin
ja lääkärin mielestä juttutuokio ammattilaisen kanssa tekisi hyvää.
Ensimmäisellä kerralla puhuttiin ympäripyöreitä tyyliin
"miten voit ja jaksat?" tai
"no miltä se sinusta tuntuu?"
Psykologi oli minua nuorempi nainen
Ja yritti päästä suoraan villakoiran ytimeen.
Ja se ei vaan mulla toiminut.
Kun tulin hänen huoneestaan ulos totesin,
että minähän olin valehdellut hänelle,
niin kuin kaikille muillekin hyvänpäivän tutuille.
Jättänyt kertomatta kuinka pahasti rikki olin
ja kuinka paljon ja mitä pelkäsin.
En nähnyt mitään järkeä avautua tälle ventovieraalle
varsinkin kun tiesin, ettei hän pystyisi auttamaan
muuta kuin olemalla puheseuraa.
Sanahelinää, bullshittiä, jota olin jo ihan tarpeeksi kuunnellut.
Seuravalla kerralla kun hän kyseli vointiani
ja mielipidettäni edellisestä käynnistä,
kerroin hänelle, etten pysty luottamaan,
että en pysty hänelle avautumaan
ja sovittiin, että jätämme loput käynnit pois.
Terapia loppui siihen!
Eikä tarjottu muita vaihtoehtoja tai psykologeja.
Tai noh, enhän mä edes pyytänyt tai kysynyt...

Oli se vaan luojan lykky,
että mulla on hyviä ystäviä ja sukulaisia,
jotka auttoivat pahimman yli.
Heille - kotipsykologeilleni - lähetän lämpimät kiitokset avusta ja siitä, että jaksoivat kuunnella, kysellä ja kannustaa ja auttaa ja seistä tukenani!