Voihan se vanhakin kettu jäädä loukkuun...

Olen kasvanut hyvin miesvoittoisessa ympäristössä.
Sieltä tulevat satamajätkän elkeet
ja ruma kielenkäyttö
Olen yleensä ollut äijäporukassa kuin jonkun tytär
tai kuin jonkun sisko
tai sit mä olin veljeni siivellä ja suojeluksessa.
Ja aika usein raivasin paikkani ihan ite
Kaiken kaikkiaan se "kova jätkä".

Yhä vieläkin suurin osa porukasta koostuu äijistä.
Tosin ne rupee olee siinä iässä,
että ne tykkää kun olen ruvennut kutsumaan niitä pojiksi!
Ja mä olen vähän niin kuin yksi heistä.
Mikä on ihan sikahienoa.
Musta on tosihienoa puhua vakavia miesten kanssa,
mitä erilaisempi ajatusmaailma,
sen enempi keskustelu antaa.
Ja miehet osaa keskustella paljon muustakin kuin koneista
ja peleistä ja vehkeistä...
vaikka vehkeethän niillä yleensä on mielessä ;)

Ja systeemi toimii niin, että välillä mennään kahville,
siis ihan oikeesti hypätään autoon ja mennään kahville,
mä en ole "päiväkahviseuraa".
Paikallinen huoltsikka on se vakiopaikka.
Eikä tutussa seurassa ole tarvinnut pelätä.

Mutta tässä männäpäivänä kyllä sydän vähän hypähti.
Porukoissa on vähän uudempi naama.
Ja kysymys: "lähetäänkö kahville?"
johon selvä vastaus. "lähetään vaan".
Hyppäsin autoon ja lähdettiin.
Mutta toinen ajoikin huoltsikan ohi!
Silloin iski ajatus, että tää on uusi ihminen,
mites se käsittää kahvilla käynnin,
että nytkö tuli se hetki,
kun joudun selittämään,
että ei...eieiei ja ei?

No olikin tällä ihan toinen kantakahvio.
Eikä mitään hätää.
Ihan samanlainen herrasmies kuin nää muutkin.
Ja ehkä poikien kesken oli jo käyty keskustelua,
etten ole kenenkään leikkikalu.

Mä välillä unohdan,
että kaikki ei ole yhtä ihania kuin nää "mun pojat",
joista ei kukaan ole mun :)
Ja sithän se soppa taas syntyykin,
kun minä yritän jonkinnäköistä romanssia,
ja mulla on viistoista isoveljeä/isukkia valvomassa ja kuulustelemassa tarkoitusperiä.
Näinkin on käynyt....