Iski taas ruusu ja kuume nousi parissa tunnissa 39 asteeseen.
Voi sitä hytinää ja hampaiden kalinaa.
Tolkku vek.
Terkkarissa istuin ja odotin vuoroani monta tuntia,
enkä edes tiedä kuinka monta.
Nukuin tuoleilla milloin missäkin asennossa.
Eikä kukaan tullut kysymään vointiani.
Oisin vastannu että kuollut.
No tulihan se minunkin vuoroni ja sain lääkkeet suoneen ja nyt taas juostaan iv hoidossa 3 krt vuorokaudessa.
Ja sit tulee taas joku kuuden viikon kuuri päälle.
Perjantaina nousi kuume ja tänään sunnuntaina olen jo jaksanut syödä ja käydä suihkussa.
Monta juttua pyöri päässä vaikka ei tolkku okein ollutkaan kohillaan.
Mietin, että välillä olis ehkä helpompi, jos olis se toinen osapuoli vähän kattomassa perään.
Rupeeko mulla pää pehmenemään kun sellaisia ajattelen?
En mä usko.
Ja toisaalta sitä miettii, että kuka haluaa valmiin raadon taakakseen?
Onhan mulla tytär kotona, mutta ei tunnu hyvältä sälyttää kaikkea oman lapsen harteille.
Johan se katto mun perään sytopaskojen aikoihin.
Eikä varmasti ollu mukavaa katseltavaa!
Onneksi mulla on ihanat ja mahtavat mukulat!!
Mä olen aina pärjännyt ja aina selvinnyt ja auttanut muitakin selviämään.
Ja ehkä senkin vuoksi mun on ollu erittäin vaikeaa olla se, joka ei pysty ja jaksa ja kykene.
On ollut vaikeeta myöntää että on ihan vitun kipee,
eikä enää jaksais yhtään mitään.
Että nuppi ja kroppa eivät toimi ja että muisti rakoilee (sytoaivoiksi kutsuttu sivuvaikutus),
ja välillä on ihan helvetillisiä tuskia.
Helpompi on tiuskia kuin myöntää.
Enkä mä halua tiuskia ja äyskiä
Ja sen vuoksi kai olen ollut hiljaa.
Tää oli taas reissu, joka muistutti kuolevaisuudesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti