Fiktiota?
Osa 4.




Tästä piti tulla sellainen siloinen rakkausruno,
mutta ei se nyt tänään luonnistu.
Liian paljon taas pyörii ajatuksia päässä
ja mä mietin
ja pähkäilen.
Mietin itseäni ja sinua.
Sulla on erityinen paikka mun sydämessä.
Sellainen salainen lokero,
joka lukitaan vaikealla tunnusluvulla
ja avaimella
ja minä olen aktiivisesti jo unohtanut tunnusluvun
ja avaimenkin heitin auton ikkunasta matkalla johonkin.

Ja kuitenkin odotan hetkiä,
kun olet lähellä.
Vaikka vain hetken.
Olet minulle erityinen
ja tunnistan hahmosi jo kaukaa.
Eikä väliä,
seisotko selin
tai nurkan takana,
vilauskin riittää.

Ymmärrän, että tilanne on mahdoton.
Ja siksi olen piiloittanut kaiken tiukasti kaikilta.
Myös sinulta.
Ja yleensä myös itseltäni.
Ei tästä kai koskaan tulisi mitään.
Vai tulisiko?